torstai 19. kesäkuuta 2014

Moniruokakulttuurinen parisuhde

Kun kaksi eri maista kotoisin olevaa ihmistä lyö hynttyyt yhteen, syntyy monikulttuurinen parisuhde. Kun kyseessä ovat norjalainen ja suomalainen, monikulttuurisuus on useimmiten hieman kyseenalaista, koska Suomi ja Norja ovat kulttuureiltaan hyvin lähellä toisiaan. Kulttuurit eivät yleensä parisuhteen arjessa pahemmin kolahtele.

Toisaalta nimenomaan arkipäivään liittyy asia, jossa monikulttuurisuus sitten yllättäen saattaakin iskeä silmille. Tai tässä tapauksessa makuhermoille, sillä kyseessä on kahden ruokakulttuurin kohtaaminen. Toki tässäkin asiassa voidaan ylimalkaisesti sanoa, että eiväthän norjalainen ja suomalainen ruokakulttuuri nyt niin paljon toisistaan eroa, että se mitään ongelmia aiheuttaisi. Pienemmät ja isommat keskustelut soppakattilan äärellä kuitenkin osoittavat, että täysin ongelmatonta ei näidenkään kahden kulttuurin yhteensovittaminen ole. Itse kukin on tähänastisen elämänsä aikana tottunut tietynlaisiin ruokiin, ja jotkut toiselle jokapäiväistä murkinaa olevat ovatkin täysin outoja.

Muutama vuosi sitten, kun mies oli ensimmäisen kerran tulossa Suomeen viettämään joulua, koettiin ensimmäinen ruokashokki. Onneksi suomalaisen joulupöydän kalapitoinen sisältö tuli puheeksi jo ennen joulua, joten mies ehti toipua pahimmasta järkytyksestä jo ennen jouluaattoa. Mies ei nimittäin ole kalan ystävä, ja sitä paitsi norjalainen joulupöytä on lastattu lihalla, makkaralla ja läskillä. Varsinkaan rasvainen liha ei vastaa minun käsitystäni herkkuruuasta. Minä herkuttelen kalalla, joka taas on miehelle arkiruokaa.

Norjassa merikalavalikoima on suuri ja mielenkiintoinen, kunhan löytää kaupan, jossa on tuorekalatiski. Monet norjalaiset myös syövät paljon kalaa, mutta sitten tuntuu olevan myös toinen koulukunta, lihansyöjät, johon miehenikin kuuluu. Minä itse olen syönyt kalaa hyvällä halulla lapsesta lähtien. Mieskin muistelee lapsena syöneensä paljon kalaa, ja ilmeisesti kalasta on silloin tullut yliannostus, koska se ei enää maistu. Kalan syönnistä on meidän taloudessamme käyty ajoittain keskustelua, ja lopputulos on, että sitä syödään silloin tällöin. Kala tosin on pääsääntöisesti lohta, koska miehen näkemyksen mukaan valkoisen kalan, mikäli sitä hänen lautaselleen päätyisi, pitäisi olla vastapyydettyä eli suoraan laivasta ostettua. Se taas ei näillä main onnistu.

Mutta liha, sen syöminen kuuluu ilmiselvästi norjalaiseen ruokakulttuuriin. Ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa. Minä olen kaikkiruokainen, joten lihansyönti ei sinänsä ole ongelma. Jos kuitenkin pitäisi syödä lihaan perustuva päivällinen joka päivä parinkin viikon ajan, minulle syntyy suorastaan fyysinen tarve saada jotain kevyempää, mielellään kasviksiin painottuvaa ruokaa. Siinä sitten parisuhteen norjalainen osapuoli saattaa nousta kapinaan, ellen markkinoi kasvisruokaa sopivalla tavalla. Tilastojen mukaan norjalaiset syövät kasviksia keskimäärin muistaakseni vähintään yhtä paljon kuin suomalaiset, mutta olen myös tavannut monta norjalaista aikuista, jotka välttelevät kasvisten syöntiä. Mies ei tässä suhteessa onneksi kuulu pahimpaan kastiin, mutta kasvistenkin syönnistä meillä on keskusteltu aina silloin tällöin.

Koska minä olen taloutemme muonitusvastaava, mies on suhteemme alkumetreiltä lähtien altistunut suomalaistyyppiselle kotiruualle. Lihapullat ja perunamuusi menevät alas ongelmitta. Perunamuusin kohdalla tosin kohdattiin kulttuuriero, koska minä teen muusin perunoista. Mies oli koko siihenastisen elämänsä syönyt pussimuusia. Onneksi tästä ei syntynyt ongelmaa, päin vastoin.

Sen sijaan keittoruuat aiheuttivat keskustelua. Norjalaisten herkkua vaikuttaa olevan tomaattikeitto, jota myös mies suosi sen helppouden vuoksi. Erityisen helpoksi tomaattikeiton tekee se, että sen voi valmistaa pussiaineksista. Myös muita pussikeittoja on tarjolla. Miehen mielestä ne ovat käypää ruokaa, kunhan lisänä on leipää. Minä taas vierastan pussikeittoja. Tomaattikeittokin on parempaa, kun sen tekee vaikkapa tomaattimurskasta ja höystää tilkalla kermaa. Siivosin äskettäin kaapin perukoilta roskikseen valikoiman vanhaksi menneitä pussikeittoja, jotka eivät olleet minun ostamiani. Ilmeisesti tässä kohdassa on tapahtunut siirtymä toisenlaiseen kulttuuriin.

Keittoihin liittyy myös seikka, jota olen ajoittain ihmetellyt. Jos keitossa on paloiteltuna erilaisia juureksia ja ehkä muitakin kasviksia, se on miehen käsityksen mukaan kasviskeittoa, vaikka siinä olisi myös makkaraa tai jauhelihaa. Minä henkilökohtaisesti kutsuisin kyseisenlaisia keittoja makkarakeitoksi ja jauhelihakeitoksi, ja kasviskeitossa ei minun mielestäni ole lihaa tai lihajalosteita, vain kasviksia. Kalakeittoa mies sentään kutsuu kalakeitoksi juureksista huolimatta. Tämä nyt on lähinnä terminologinen dilemma, ja koska erilaiset keitot kelpaavat myös parisuhteen norjalaiselle, en ole ryhtynyt uudelleenkouluttamaan miestä tämän asian suhteen.

Mieskin toki kokkaa ajoittain. Koska mies ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut ruuanlaitosta, pöytään ilmestyy silloin useimmiten jotakin einestä. Vaikka mies ei kalasta välitä, kalapihvit jostakin syystä kuuluvat vakioruokiin miehen kokatessa. Niitä saa valmiina kaupasta, ja ne on helppo lämmittää paistinpannulla. Mies tarjoaisi mielellään kalapihvien ja miksei muunkinlaisen kalan kanssa ruskeaa kastiketta, niin kuin hänen lapsuudessaankin tehtiin, mutta minun mielestäni taas kala ja ruskea kastike eivät kuulu samalle lautaselle.

Myös makkara on ruokalaji, jota mies suosii. Itse asiassa makkaralla tuntuu olevan lähes kansallisruuan asema Norjassa, sillä sitä syövät kaikki ja sitä syödään kaikkialla. Minä en ole mieltänyt makkaraa kunnon ruuaksi, poikkeuksena tietenkin on grillimakkara kesällä ja vastaavat, mutta Norjassa asia on toisin. Päivällismakkara kietaistaan leiväntapaiseen ja höystetään katkarapusalaatilla, ja makkaroita tietenkin syödään useampia, kun päivän pääateriasta on kyse.

Oma lukunsa ovat erilaiset perinneruuat, sekä norjalaiset että suomalaiset. Esimerkiksi norjalaiseen makkaran- ja joidenkin muidenkin lihajalosteiden syöntiin liittyvät lompe ja lefse, eräänlaiset rieskat, joihin lihajaloste kiedotaan. Miehelle on hyvinkin tarkkaa, kumpaa näistä milloinkin kuuluu käyttää, kun taas minä en edelleenkään havaitse niissä mitään merkittävää eroa.

Minulle oli yllätys, että pannukakku ei kuulu norjalaiseen ruokaperinteeseen. Syödäänhän sitä Ruotsissakin. Miehelle se oli uusi tuttavuus, samoin työkavereilleni, kun joskus tein sitä töissä. Pannari on kuitenkin harkinnan jälkeen päässyt miehen suosioon. Samoin Suomesta tuodut karjalanpiirakat yleensä katoavat parempiin suihin varsin nopeasti. Ruisleivän sen sijaan saan syödä yksin, koska siinä on miehen mielestä liikaa makua.

Moniruokakulttuurisessa parisuhteessa ruokakulttuuri muotoutuu vähitellen molempia osapuolia tyydyttäväksi. Viikonloppulapsi joskus totesi, että meillä syödään ulkomaalaista ruokaa, toisin kuin äidin luona, jossa syödään norjalaista ruokaa. Perinorjalaisen ruuan osuus meillä varmasti onkin pienempi kuin täysin norjalaisissa talouksissa, ja kansainvälisen, mukaanlukien suomalaisen, ruuan osuus suurempi. 

4 kommenttia:

  1. Tuli pannukakun puutteesta mieleen, että oletko tullut syöneeksi svelejä? Lossien ja koulukanttiinien vakiokamaa Norjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole tainnut (muistaakseni) syödä. Kaappia siivotessa löytyi myös svele-ainespussi - lienee miehen ostoksia sekin - jonka voisi vaikka ottaa käyttöön tässä jonakin päivänä.

      Poista
  2. Jännä, jotenkin sitä on aatellu et melkeen samalailla siellä Norjassakin syödää kun Suomessa.. Ei sittenkään niin. Mielenkiintosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkein samalla tavalla täällä syödäänkin, muttei sitten kuitenkaan ihan. Periaatteessa erot ovat suhteellisen pieniä, mutta kyllä ne sittenkin vaikuttavat, jos jompi kumpi pitää toisen ruokakulttuurin tapaa ehdottomasti vääränä tai vaikka vain omituisena.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...