Haloo?

Muistelen jonkun sanoneen, että eräs mittapuu vieraan kielen osaamiselle on se, pystyykö sitä puhumaan puhelimessa. Puhelimessa puhumisen ja kasvokkain puhumisen erohan on siinä, että puhelimessa kuulee ainoastaan äänen, sanat, muttei näe vastapuolen kehonkieltä. Kehonkielen merkityksen ymmärtää oikeastaan vasta, kun se puuttuu, ja huomaa tarvitsevansa sitä sekä ymmärtääkseen vastapuolta että saadakseen oman viestinsä menemään perille paremmin kuin pelkkien sanojen välityksellä.

Vaikka olen jo jonkin aikaa pystynyt kommunikoimaan norjaksi kasvokkain kaikenlaisissa arkipäivän tilanteissa ilman ylitsepääsemättömiä ongelmia, norjankieliset puhelinkeskustelut ovat aiheuttaneet lähinnä ajatuksia siitä, miten niitä voisi välttää. Miten asian voisi hoitaa muulla kielellä. Tai jättää hoitamatta, jos asia ei ole niin tähdellinen. Sähköpostin kirjoittaminen on helpompaa kuin puhelinsoitto, mutta sitten tosin vastausta saattaa joutua odottamaan ennalta määräämättömän ajan.

Viime viikkoina olen "olosuhteiden pakosta" käynyt muutaman norjankielisen puhelinkeskustelun, jotka yllättäen ovat olleet melko onnistuneita. Keskustelu on näkökontaktin puuttumisesta huolimatta ajanut sen asian, jonka sen on pitänytkin ajaa. Minä olen ymmärtänyt vastapuolta ja vastapuoli minua - ainakin riittävässä määrin.

Kun itse soittaa jonnekin, voi aina valmistautua kirjoittamalla ylös asiat, joista on tarkoitus puhua, sekä tarvittaessa muutaman avainsanan norjaksi, jos eivät ole itselle ennestään tuttuja ja arkipäiväisiä. Sen sijaan jos itse yllättäen vastaa puhelimeen, sormi voi mennä suuhun helpommin. Mutta yleisesti ottaen useimmat asiat hoituvat sillä kielellä, jolla keskustelu on aloitettu.

Kun keskustelukumppanit ovat Oslon seudulta, murre ei tuota ongelmia, koska olen tottunut siihen. Sen sijaan erilaiset maatiaismurteet voivat olla puhelimessa vielä hankalampia kuin muuten. Äskettäin satuin töissä vastaamaan norjalaisen asiakkaan puheluun, ja minulta meni hetki hahmottaa, että soittaja ylipäätään puhui norjaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että puhuttu kieli kuulosti tanskalta, ja sitähän minä en juurikaan ymmärrä. Sillä kertaa piti vaihtaa kieli englanniksi.

Parastahan olisi vain harjoitella puhelimessa puhumista, jotta pääsee eroon rimakauhusta. Ja sitä paitsi tässä voi taas viitata aiempiin huomioihini norjalaisten haluttomuudesta puhua työasioita englanniksi. Kun puhelu koskee tavalla tai toisella vastapuolen työasioita, asian hoitaminen norjaksi saattaa olla jopa yksinkertaisempaa kuin kuunnella huonoa englantia ja ihmetellä, puhutaanko tässä nyt ollenkaan samasta asiasta.