Naimisiin norjalaisittain

Norjassa naimisiinmenon valmistelu alkaa oletettavasti aika samalla tavalla kuin Suomessa. Sanon oletettavasti, koska en ole koskaan mennyt naimisiin Suomessa ja tietoni sikäläisistä toimenpiteistä perustuvat kuulopuheisiin.

Kirkon varaaminen sujui mallikkaasti jo viime kesänä. Ajoissa varatessa saimme, mitä halusimme, eli Akershusin linnankirkon Oslossa. Sitä voisi verrata vaikkapa Turun linnan kirkkoon - pienehkö kirkko juhlavassa ympäristössä. Linnankirkko on muuten kuninkaan kirkko ja sen kryptaan on haudattu Norjan kuninkaallisia. Juhlapaikan hankkiminen jäi myöhempää ajankohtaan eli kevääseen, joka oli aivan riittävän aikaisin. Muutamista vaihtoehdoista valikoitui Oslo Militære Samfund, joka on sopivasti lähes kirkon vieressä. Sotilaallisesta nimestään huolimatta se on kenen tahansa käytössä nopein käsi voittaa -periaatteella.

Paperisota naimisiin pääsemiseksi ei ollut mielestäni mitenkään erityisen hankala, vaikka ulkomaan kansalainen luonnollisesti tarvitsee dokumentteja myös kotimaastaan. Esteiden tutkintaa varten meidän molempien piti täyttää paitsi lomakkeet, joissa ilmoitimme mahdollisista aiemmista avioliitoista ja lapsista ynnä muusta, myös toimittaa viranomaisille forlovererklæring.

Forlover on naimisiinmenijälle läheinen henkilö, joka kyseisellä lomakkeella vakuuttaa mm. että naimisiin halajava ei ole ennestään naimisissa tai läheistä sukua tulevalle puolisolleen. Forloverille ei oikeastaan ole suoraa suomennosta. Leikkisästi sen voisi kääntää naittajaksi tai kihlaajaksi (forlove = mennä kihloihin), tai jos haetaan vastaavaa suomalaisesta perinteestä, niin sopiva sana voisi olla puhemies. Sama henkilö toimii myös todistajana häissä.

Forlovererklæring on ilmeisesti toisaalta perua vanhoilta ajoita, jolloin väestörekisteriä nykyisessä tarkkuudessaan ei ollut, mutta toisaalta se lienee myös jonkinlainen ratkaisu siihen, että Norjassa on paljon maahanmuuttajia, joista monet eivät pysty hankkimaan virallisia todistuksia entisestä kotimaastaan. Tasapuolisuuden nimissä kaikki naimisiin menijät, myös syntyperäiset norjalaiset, joutuvat esittämään tällaisen todistajanlausunnon naimakelpoisuudestaan.

Päädyimme pitämään pienet häät, joten valmistelut eivät olleet maailmaa mullistavia. Juhlapaikan kanssa sovittiin tarjoilusta ja muista yksityiskohdista, kukkakaupan kanssa morsiuskimpusta ja koristeista - ja ai niin, sen puvunkin kävin hankkimassa oikein Drammenista (pikkukaupunki Oslon lähellä), koska siellä tuntui saavan parempaa palvelua ilman jonotusta ja ajanvarausta kuin Oslosta.

Pienet häät tuntuikin sitten olevan se asia, joka piti suurinpiirtein vääntää rautalangasta erilaisista asioista sopiessa. Jotenkin oletus oli, että naimisiin kuuluu mennä ison vierasjoukon kera ja sen mukaisella budjetilla. Näin ainakin kun Oslossa ollaan ja kirkkohäät ovat kyseessä. No, kun rautalanka oli väännetty, palvelu oli ihan hyvää ja lopputuloskin oli erinomainen. Oikeastaan ainoa paikka, jossa rautalangan vääntämistä ei tarvittu, oli kampaaja. Siellä riitti, että valitsin listalta vaihtoehdon, joka sisälsi vain morsiamen kaunistamisen, ei laumaa morsiusneitoja ja muuta hääväkeä.

Papin kanssa kävimme juttelemassa runsasta viikkoa ennen häitä. Käytiin läpi vihkimisen kulku ja valittiin millaisia sanamuotoja papin halutaan käyttävän. Seremonia oli norjankielinen, mutta pyysin, että pappi pitää puheen englanniksi suomalaisia vieraita silmälläpitäen.

Norjalaisissa häissä morsiuspari istuu yhdessä forloverien kanssa kirkossa alttarin edessä suurimman osan ajasta. Ennen varsinaista vihkimistä morsian ja hänen forloverinsa istuvat vasemmalla puolella ja sulhanen forlovereineen heitä vastapäätä oikealla puolella. Forloverit istuvat lähimpänä alttaria. Itse seremonia on muuten jotakuinkin samanlainen kuin Suomessa ja varsinaisen vihkimisen aikana morsiuspari seisoo vierekkäin papin edessä. Toisin kuin Suomessa, kumpikin vastaa myöntävästi kahteen kysymykseen. Ensimmäinen kysymys kuuluu: Haluatko ottaa NN aviopuolisoksesi? Toinen kysymys: Haluatko rakastaa ja kunnioittaa häntä ja olla uskollinen hyvinä ja huonoina päivinä, kunnes kuolema teidät erottaa? Vihkimisen jälkeen seuraa istumapaikkojen vaihto niin, että sulhanen ja morsiamen forlover vaihtavat paikkaa. Nyt siis morsiuspari istuu yhdessä vasemmalla ja molemmat forloverit oikealla.

Parissa norjalaisissa häissä aikaisemmin olleena odotin mielenkiinnolla, millaisen puheen tämä pappi pitää. Niissä häissä, joissa olen ollut vieraana, papin puheissa on käsitelty varsin maallisia asioita, esimerkiksi jalkapalloa, ja viittaukset kristillisiin näkökohtiin ovat mielestäni jääneet aika vähälle huomiolle. Meidän pappimme olikin sitten perinteisemmällä linjalla ja puhe perustui valitsemiimme Raamatun teksteihin. Ihan asiallista, kun kuitenkin kirkkohäät olivat kyseessä.

Olin yllättävän rauhallinen ennen kirkkoon menoa, mutta sitten kun alttari läheni, alkoi jännittää ja pulssi kiihtyi. Jos minulta olisi heti kirkon jälkeen kysytty, mitä siellä tapahtui ja mitä pappi sanoi, en olisi varmaankaan muistanut yksityiskohtia. Jännityksestä huolimatta pystyin kuitenkin hyvin seuraamaan norjakielistä seremoniaa ja vastaamaan "ja" oikeissa kohdissa. Olisihan se ollut noloa, jos morsian olisi tipahtanut kärryiltä kesken kaiken.

Valokuvat otettiin linnakkeessa, joka tuntui olevan suosittu paikka ottaa hääkuvia. Morsiuspareja nimittäin näkyi useampia. Ennen kuin hääväki siirtyi juhlapaikkaan, otettiin kuitenkin yhteiskuva kaikista sekä kuva meistä ja forlovereista. Nämä kuvat nähtävästi kuuluvat norjalaiseen perinteeseen, koska Suomessa en ole tällaisiin virallisiin ryhmähääkuviin törmännyt. Päivä oli onneksi poutainen, joten kuvissa ei näy märkää morsianta. Kuvien ottaminen noin julkisella paikalla herättää väistämättä turistien ja muiden lauantaipäivää viettävien mielenkiinnon. Onnitteluja huudeltiin sieltä täältä ja taisimme päätyä aika moneen loma-albumiin.

Kuvausten loputtua, kun kasvoissa alkoi jo tuntua kramppi tunnin kestäneen hymyilemisen seurauksena, pääsimme lähtemään vieraiden luo. Kävelimme parin minuutin matkan kahdestamme ja herätimme taas muutaman turistin huomion.

Norjalaiseen hääpäivälliseen kuuluu olennaisena osana puheiden pito. Minua valistettiin, että kunnon häissä pitää olla ainakin viisi puhetta: morsiamen isä, sulhanen, morsiamen forlover, sulhasen forlover ja morsian. Sen lisäksi kuka tahansa vieraista voi pitää puheen, jos siltä tuntuu. Puheet pidetään päivällisen lomassa, minkä ansiosta päivällispäydässä istuminen saattaa venähtää, jos niitä on paljon. Me selvisimme kuudella puheella, mikä näinkin pienissä häissä oli jo hyvä suoritus.

Päivällisen jälkeen siirryimme salongin puolelle seurustelemaan ja tutkimaan lahjapöytää. Sulhasen sisar oli näppäränä naisena jo ennen morsiusparin saapumista avannut paketit, asettanut lahjat näytille ja ennen kaikkea kirjoittanut listan siitä, keneltä mikäkin lahja oli. Tämän listan perusteella meidän pitäisi sitten kiitoskortteja kirjoittaessamme osata kiittää ihmisiä lahjoista lahjan laadun mainiten. Kun kerroin miehelle, ettei tällainen ole yleensä tapana Suomessa vaan kaikkia kiitetään tasapuolisesti samalla tavalla, hän oli suorastaan pöyristynyt.

Sopivan ajan kuluttua ohjelmassa oli vielä hääkakku ja kahvi. Kolmen ruokalajin päivällisen jälkeen minulle olisi riittänyt pelkkä hääkakku, mutta sehän olisi norjalaisittain ollut ennenkuulumatonta. Hääkakun lisäksi tarjolla kuuluu olla valikoima pienempiä kakkuja. Siis nimenomaan kakkuja - ei pikkuleipiä, piirakoita, suolapalaa tai vastaavaa, jota suomalaisissa häissä on kahvin kanssa. Usein on tapana, että kakkuja leipovat morsiusparin läheiset ystävät ja sukulaiset. Päivittelin tätä tapaa juhlapaikan ruotsalaisen hovimestarin kanssa, joka kertoi nähneensä häitä, joissa on ollut laskennallisesti puoli kakkua jokaista vierasta kohden. Melkoinen kakkumäärä siis. Miehen kanssa pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen, että lisäkakkuja tulee vain yksi eli tässä asiassa otettiin järki käteen.

Päivä kului lopulta varsin nopeasti ja hotellin lakanoihin nukahti väsynyt mutta onnellinen pariskunta.