Oppiiko vanha koira lukemaan ja kirjoittamaan?

Sain miehen siskolta kasan norjalaisia naisten- ja sisustuslehtiä. Tässä kasassa riittää tavaamista joksikin aikaa. Ja aion nimenomaan lukea niitä, en vain katsella kuvia. Sanomalehtiä lueskelen satunnaisesti, mutta aikakauslehtiä en ole ostanut kuin pari kertaa puolentoista vuoden aikana. Jotenkin on ollut rima korkealla tarttua norjankieliseen luettavaan, vaikka lehtiteksti yleensä on suhteellisen helppolukuista.

Luku-urakkaan kuuluu myös pari Jo Nesbøn kirjaa alkukielellä. Toista niistä olen jo päässyt eteenpäin muutaman kymmenen sivua. Älkää kysykö, kuinka pitkässä ajassa...

Romaanin lukeminen onkin paljon työläämpää kuin lehtien lukeminen. Pitäisi ymmärtää myös kaikenlaisia kielen vivahteita ja paneutua lukemiseen niin, että vielä seuraavanakin päivänä muistaa, mitä tähän mennessä on tapahtunut. Kaunokirjallisuudessa nimenomaan kirjailijan vapaus leikitellä kielellä tekee tekstin joskus vaikeaselkoiseksi. Kun lehtiteksti yleensä on selkeää bokmålia (kirjakieltä), kirjailija sekoittaa mukaan kaikenlaista muutakin ja sanasto voi olla kaikkea paitsi arkipäiväistä.

Paras aika ja paikka lukea kirjaa norjaksi on illalla sängyssä, kun sanojenselittäjä löytyy lähietäisyydeltä. Epäilen, että mieskin on saanut ihan uusia näkökulmia omaan äidinkieleensä, kun on joutunut pohtimaan erilaisten sanojen sekä fraasien merkityksiä ja välillä ottamaan kantaa kieliopillisiinkin seikkoihin.

Norjan kirjoittaminen onkin sitten toinen juttu. Muistelen joskus ihmetelleeni, miten on mahdollista, että lukutaitoinen ihminen ei osaa kirjoittaa - siis nyt puhutaan vaikkapa isoisovanhempien sukupolvesta. Mutta on se ihan mahdollista.

Kaikesta edelläsanotusta huolimatta luen norjaa suhteellisen sujuvasti, mutta kirjoittaminen menee vähän sinne päin. Arvailen, että näin nämä sanat mahdollisti kirjoitetaan, mutta lopputulos on todennäköisesti puoliksi ruotsia tai jotain ihan itse keksittyä. Norjan kirjoittaminen ei periaatteessa ole vaikeaa, koska kyllä tälläkin kirjakielellä on oma logiikkansa. Mutta kun pitäisi sitten saada myös ne lauserakenteet kohdalleen. Esimerkiksi prepositiot tulevat usein hihasta ravistamalla.

Puhuessa kielioppia ei ehdi niin miettiä, mutta kirjoittaminen on eri juttu. Töissä olen muutaman kerran sähköpostin lähetettyäni lukaissut sen uudelleen ja ryhtynyt miettimään, että mitäköhän tuossa nyt oikeastaan sanotaan. Ymmärtääkö vastaanottaja asian niin kuin olen sen tarkoittanut?

Viime aikoina olen muutenkin havainnoinut oman aktiivisen kielitaitoni tasoa ja todennut pari asiaa. Ensinnäkin sanavarastoa on niin paljon, että pystyn käymään jonkinlaista keskustelua. En kylläkään mistä tahansa asiasta. Toiseksi nyt ollaan siinä vaiheessa, että kielioppiin voisi oikeasti alkaa paneutua. Välillä minusta tuntuu, että puhun lähinnä preesensissä, kun en oikein osaa taivuttaa verbejä menneisiin aikamuotoihin.

Ehkä tässä pitää alkaa lukea ulkoa norjan epäsäännöllisiä verbejä tai tehdä muita vastaavia harjoitteita parhaaseen koulutyyliin.