Tukkatuskaa

Kävin tänään kampaajalla ja kohtasin taas vaihteeksi ongelman, jollaista ei Suomessa ikinä tullut vastaan. Kampaaja ei halunnut saksia hiuksiani riittävän lyhyiksi. 

Runsaan tunnin session aikana käytiin muun muassa seuraavanlaisia keskustelunpätkiä:

Kampaaja: Miltä niska näyttää? Onko hyvä pituus?

Heli: Voit ihan hyvin leikata vielä lyhyemmäksi.

K: No niin, nyt tämä takaosa on leikattu. Mitä sanot?

H: Painopiste on aika alhaalla. Jospa leikkaisit vähän lisää niin, että vaikutelma olisi kevyempi. 

K: Nyt on valmista! 

H: Painopiste on vieläkin vähän liian alhaalla, ja niskassa on tosi paksusti hiuksia.

K: Ai? 

H: Pitää lyhentää ja ohentaa lisää.

K: Haluatko, että leikkaan niskaa ohuemmaksi vai painopistettä ylemmäs?

H: Sekä että.

K: Oletko nyt ihan varma? Tämä on jo tosi lyhyt. Onko sinulla ollut joskus tätä lyhyempi tukka?

H: Kyllä! Paljon lyhyempi. Leikkaa nyt vaan!

Kampaaja ei selvästikään osannut asennoitua asiakkaaseen, joka halusi lyhyet hiukset. Ei lähtötilannekaan mikään pitkä tukka ollut, ja kun aluksi käytiin tavanomainen keskustelu siitä, milloin tukkaa on viimeksi saksittu, kuvittelin kampaajan saaneen jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka lyhyiksi hiukset oli silloin leikattu. Mutta ei.

Keskivertonorjalaisella on erilaiset hiukset kuin keskivertosuomalaisella. Norjalainen hiuslaatu näyttää olevan paljon paksumpi kuin suomalainen. Lisäksi norjalaisilla naisilla pitkät hiukset ovat normi. Kaiken ikäiset suosivat pitkiä hiuksia. Näyttää olevan aivan sama, miten hiuksia sitten lopulta pidetään, valtoimenaan vai ponnarilla, mutta pitkät niiden olla pitää. 

Esimerkiksi työpaikallani lähes kaikilla naisilla on pitkät hiukset. Tai jos ei pitkät, niin ainakin puolipitkät, sellaiset, jotka ulottuvat ponnarille niskaan. Lyhyempiä kampauksia näkyy lähinnä hiukan vanhemmilla naisilla. Mieheni käsityksen mukaan lyhyet hiukset ovat radikaalin merkki. Ilmeisesti tähän kategoriaan kuuluvat työpaikallani ne kaksi viisissäkymmenissä olevaa naista, joiden mustiksi värjättyjen hiusten keskimääräinen pituus on 1-2 cm, ja joiden pukeutuminenkin on keskimääräisestä poikkeavaa. 

Mutta keskivertonorjalaisella naisella on siis pitkät, paksut hiukset. Ehkä se selittää, miksi kampaaja hämmentyy, kun tuoliin istahtaa ulkomaalainen, hentohiuksinen asiakas, joka haluaa lyhyen hiusmallin. Tämänpäiväinen kampaaja tuntui pelkäävän, että lopputulos on liian lyhyt, vaikka moneen kertaan vakuuttelin, että olen aivan tosissani, kun pyydän leikkaamaan lisää. Siinä vaiheessa, kun kampaaja lopulta esitti ajatuksen, etten ole varma, mitä haluan - vaikka olin sen moneen kertaan sanonut - minusta alkoi tuntua, että minua yritetään manipuloida taipumaan kampaajan tahtoon.

Eikä hiusten pituus ole ainoa ongelma. Joskus aikaisemmin olen joutunut toppuuttelemaan kampaajan intoa ohentaa hiuksiani, kun niihin tartuttiin mitä ilmeisimmin samalla metodilla kuin paksuihin norjalaishiuksiin. 

Eivät kaikki norjalaiset kampaajat onneksi stressaannu lyhythiuksisesta asiakkaasta. Minulla oli aikaisemmin vakiokampaaja, jolle ei tuottanut mitään ongelmia leikata lyhyitä hiuksia. Harmikseni hän muutti muualle, joten uuden, asiansa osaavan luottokampaajan etsintä on käynnissä. Tämänpäiväinen tapaus ei täyttänyt kriteerejä.

Hiustenleikkuuongelma ei ole sellainen, johon odottaa törmäävänsä naapurimaahan muuttaessaan. Voin kuvitella, että ongelma on todellinen, jos muutetaan vaikkapa Euroopasta Afrikkaan tai päinvastoin, kun hiuslaatu sekä -muoti ovat aivan erilaisia. Mutta että Suomen ja Norjan välilläkin syntyy ongelma! 

Osa ongelmaa epäilemättä on minun haluttomuuteni sulautua massaan ja olla norjalaiseen tapaan samanlainen kuin kaikki muutkin eli pitkähiuksinen. Joskus suhteemme alkuaikoina mies esitti toivomuksen, että kasvattaisin pitkät hiukset. En innostunut ajatuksesta. Mies lopetti haaveilun vasta, kun annoin hiusten venähtää juuri sen verran, että ne eivät ohuina enää näyttäneet hyviltä. 

Nykyään mies on jo sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin jopa niinkin hyvin, että tänään kotiin tullessani ihmetteli, etteivät hiukset olleet lyhyemmät. Olisivathan ne mielellään saaneet olla vielä hiukan lyhyemmätkin, mutta kun se kampaaja ei saanut leikattua niitä. Tähänkin pituuteen pääseminen vaati jo aika paljon vakuuttelua.

Maaseudun tuoksuja

Keskiviikkoiltana maaseutu tuli kylään.

Kuva budstikka.no

Maanviljelijä oli kurvannut risteyksessä mahdollisesti vähän liian vauhdikkaasti, sillä säiliöperävaunun  renkaat olivat pettäneet ja perävaunu oli kaatunut kumolleen tielle. Perävaunun lastina oli siansontaa, ja eihän se tietenkään siellä säiliössä pysynyt vaan valui tielle. Ja tietä pitkin meidän parkkipaikalle. 

Tulin töistä kotiin sopivasti vähän onnettomuuden jälkeen. Paikalle oli jo kertynyt uteliaita, jotka nenäänsä pidellen seurasivat, mitä tapahtuu. Nenääni pidellen minäkin loikkasin lietevirran yli. 

Meiltä on matkaa Oslon keskustaan tietä pitkin noin 25 km, linnuntietä jokunen kilometri vähemmän. Voi sanoa, että asutaan suur-Oslon alueella. Kaipa tätä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi esikaupunkialueeksikin muttei kuitenkaan aivan urbaaniksi alueeksi. 

En kuitenkaan sanoisi asuvani maalla, jos sitä kysytään, vaikka varsinainen maaseutu peltoineen kyllä alkaa aika pian, kun mennään vielä vähän Oslosta poispäin. Onhan tässä ihan meidän lähellä tosin mansikkapelto, iso sellainen, mutta ei tässä nyt missään landella olla. Kai.

Sikamaiselta haisevan maaseudun rysähtäminen lähes kotiovelle palautti faktat mieleen. Onhan tässä tosiaan sitä peltoa aika lähellä, muutakin kuin mansikkamaata. Ja haju toi mieleen sen, että joku tässä lähistöllä levittää ainakin pari kertaa kesässä jotakin hyvin samanhajuista pellolleen. Ei tarvitse edes lähteä kävelemään pellon pientareita sen hajun havaitakseen, vaan riittää, että menee vaikkapa parvekkeelle. 

Vielä tarkemmin kun ajattelee, niin tuossa puolen kilometrin päässä, omakotitalojen keskellä, on maatila, jossa on eläimiä. Ei sentään sikoja, tietääkseni, mutta hevosia ja lampaita. Jossain vanhassa ilmakuvassa näkyy, miten lähitienoot ovat pelkkää peltoa. Oletettavasti juuri sen äsken mainitun maatilan peltoja. Ja kun ilmakuva on kyseessä, ei sillä voi olla kovin paljon ikää. Muutama hassu vuosikymmen. Sitäpaitsi nämä meidän rivitalot on rakennettu 1950-luvulla, ja viereinen omakotialue on silminnähden uudempi.

Kaipa tässä sitten lähestulkoon maalla asutaan kuitenkin, vaikka suur-Oslo jatkuvasti ottaakin uusia alueita haltuunsa. Oslon itä- ja pohjoislaidalla tulee liikuttua harvemmin, joten sen puolen tilanteesta en tiedä, mutta täällä länsipuolella rakennetaan jatkuvasti. Sekä asuntoja että toimistotilaa. Ja neliöhinnat kohoavat. Nopean urbanisoitumisen huomaa myös siitä, että valtatietä pienemmät tiet ovat selkeästi alimitoitettuja sille automäärälle, joka niitä pitkin ajaa joka ikinen päivä. 

Perävaunun kaatuminen ruuhka-aikaan sai paikallislehden mukaan aikaiseksi melkoiset autojonot, kun liikennettä piti tietenkin ohjata tientukkeen ohi. Ja kun tielle tosiaan valui sontaa, sekin piti vielä pestä pois. Seuraavana aamuna pääsi siis jo onneksi puhtain jaloin bussipysäkille, mutta haju tuntui vielä pari päivää jälkikäteen.

Mies, joka oli tullut kotiin juuri onnettomuuden sattuessa, oli kaukonäköisesti pysäköinyt auton muualle kuin omaan parkkiruutuun. Ne naapurit, joiden autot seisoivat parkissa niin, että asfaltin puhdistus niiden alta ei onnistunut, päätyivät seuraavana päivänä lapioimaan sontaa omin kätösin. 

Parkkipaikan sadevesikaivon vieressä on edelleen, sunnuntaina, epämääräisen näköinen läjä jotakin ruskeaa. Kuinkakohan kauan kestää, ennen kuin se huuhtoutuu pois sateen mukana?

Voihan p... repositio!

Yksi norjan kielen vaikeimmista asioista on prepositioiden käytön hallitseminen. Nekään, joiden äidinkieli on norja, eivät aina ole varmoja siitä, mitä prepositiota pitäisi käyttää, ja asia on vielä vaikeampi niille, jotka opettelevat norjaa vieraana kielenä.

Aamen!

Kun kirjakaupassa käteeni osui kirja, jonka takakannessa oli tällainen teksti, totesin, että tässä se nyt on. Se kirja, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt, mutta jollaista olin kaivannut jo pitkään. Sillä jos jokin asia norjan kielessä tuottaa jatkuvasti vaikeuksia ja aiheuttaa päänvaivaa, niin sellainen ovat ehdottomasti prepositiot.

Vaikka kirjoitan norjaa nykyään muuten suhteellisen sujuvasti, eikä sanakirjaankaan tarvitse enää jatkuvasti turvautua, prepositiot asettelen paikoilleen - tai jätän käyttämättä - lähinnä arpomalla. Menetelmä ei ole kovin hyvä, koska väärä prepositio saattaa muuttaa koko lauseen merkityksen joksikin aivan muuksi kuin mitä oli tarkoitus sanoa. Nykyisessä työssäni joudun kirjoittamaan norjaa jatkuvasti, joten nyt olisi korkea aika hioa myös prepositioiden käyttöä muun oikeakielisyyden ohella.

Kotona esittelin löytöni miehelle, mikä kirvoitti keskustelun norjalaisten ongelmista oman kielensä suhteen. Mies hallitsee arvioni mukaan oman äidinkielensä hyvin, mutta joutuu joskus harvoin tarkistamaan yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen. Samaa ei ilmeisesti voi sanoa kaikista norjalaisista, sillä mies luetteli muutaman esimerkin siitä, millaisia virheitä syntyperäiset norjalaiset tekevät.

Epävarmuus oman äidinkielen kirjoittamisessa tuntuu erikoiselta, kun kuitenkin ollaan hyvinvoivassa länsimaassa, jossa kaikki käyvät vähintään peruskoulun ja oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo lapsina. Ymmärrän jotenkin sen, jos keskivertonorjalainen, joka ei vain ole tottunut ilmaisemaan itseään kirjallisesti, tuottaa pakon edessä tekstiä, jota on vaikeaa ymmärtää. Sama pätee myös suomalaisiin.

Käytännössä olen kuitenkin huomannut aina silloin tällöin, että tietyt asiat voivat olla vaikeita korkeakoulutetuillekin norjalaisille. Vastikään hämmästelin, kun norjalainen kollega minun, ulkomaalaisen, tekstiä oikolukiessaan ei yhtäkkiä ollutkaan varma, oliko tekstissä kielioppivirhe vai ei. Ensin punakynä viuhahti, mutta kun ohimennen kommentoin, että noinko sen kuuluukin olla, norjalaiseen iski epäilys. Oletko sinä sitä mieltä, että sinun käyttämäsi prepositio (!) on oikein? Ehkä se onkin oikein, en ole varma, mutta minä sanoisin näin, luulisin.

Norjalaisten kyvystä kirjoittaa norjaa on esitetty kritiikkiä siellä täällä. Suomalainen, Norjassa asuva Sanna Sarromaa kirjoitti äskettäin kolumnissaan aiheesta ja nostatti myrskyn vesilasissa vaikka myötäilijoitäkin löytyi norjalaisten joukosta. Norjan kielen rappiotila johtuu hänen näkemyksensä mukaan siitä, että lapset eivät opi koulussa kirjoittamaan hyvää norjaa, koska ensinnäkin oppilaiden virheiden korjaaminen koetaan liian tylyksi, ja toiseksi koska opettajat eivät itsekään osaa kirjoittaa virheetöntä norjaa.

Kolumniin vastasi mm. opettajaopiskelija, joka opettajiakin kouluttavan korkeakoulun nettilehdessä puolusti norjalaisen koulun tapaa opettaa kirjoittamista. Hänen näkemyksensä mukaan kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin oikeinkirjoitusta, että siihen ei pidä keskittyä liikaa kirjoittamisen muiden osa-alueiden kustannuksella. Ja sitä paitsi oppilaan virheiden esiin tuominen voi huonontaa motivaatiota.

Niin tai näin, norjalaista opettajakoulutusta ollaan kuitenkin uudistamassa. Jatkossa opettajaopiskelijoiden pitää suorittaa tietty minimimäärä norjan kielen opintoja, kun tähän asti luokanopettajaa vastaavaksi on ilmeisesti voinut valmistua ilman ensimmäistäkään oman äidinkielen kurssia. Mutta se ei kai ole estänyt kyseisen kielen oppituntien pitämistä alakoululaisille.

No, minä taidan kuitenkin jättää tulevien kansakunnan toivojen luku- ja kirjoitusopetuksen natiivien vastuulle ja keskittyä oman kielitaitoni kehittämiseen. Toivottavasti jonain päivänä pääsen siihen tilanteeseen, etten tarvitse norjalaista oikolukijaa pohtimaan tekstini äärellä, että miten sitä norjaa nyt oikeastaan kirjoitettiinkaan.

Sivun verran esimerkkejä legge-verbin merkityksistä erilaisten prepositioiden kanssa.

Tervetuloa työpaikkalounaalle

Työpaikallani on henkilökunnalle tarkoitettu ruokala, josta saa lounasta hyvin edulliseen hintaan. Suomalaisesta tämä ei varmaankaan kuulosta mitenkään erikoiselta asialta, mutta Norjassa työpaikan lounasruokala on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia. Sellainen ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvyys.

Norjalaisten lounastottumuksiin jo perehtyneenä en odottanut mitään kovin kummoista. Silti ruokala onnistui yllättämään. Tai ehkä yllättää on väärä sana, sillä paremminkin ruokalan tarjonta on niin stereotyyppisen ja pelkistetyn perinorjalainen, että se on jo jotenkin hämmentävää.

Samankokoisella työpaikalla Suomessa ruokalan lounastarjonta käsittäisi ehkä pari, kolme erilaista lämmintä ruokaa, joista yksi olisi kasvisvaihtoehto. Lisäksi olisi tietenkin salaattipöytä. Norjalainen versio antaa periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: salaattilounas ja leipälounas. Jos oikein nälkä yllättää, voi tietenkin ottaa molemmat.

Leipälounas on norjalainen perinne, josta ei ilmeisesti hevillä luovuta. Tarjolla on sekä tuoretta leipää että näkkileipää sekä erilaisia leivänpäällisiä, jotka näyttävät parin kuukauden kokemuksen perusteella pysyttelevän varsin perinteisellä sekä muuttumattomalla linjalla. Juustoa (keltaista ja ruskeaa), maksapasteijaa, useita erilaisia kalajalosteita, kananmunia, paria sorttia lihaleikkeleitä, kurkkua, tomaattia, paprikaa. Kerran tai pari viikossa on myös tonnikala- tai kanamajoneesisalaattia leivän päälle laitettavaksi.

Kerran viikossa tarjolla on lämmintä ruokaa, jonka laatu taitaa vaihdella sen mukaan, miten aktiivisella päällä ruokalan henkilökunta sattuu olemaan. Mistään kulinaristisesta nautinnosta ei oikein voi puhua, kun lämmin ruoka on esimerkiksi Meksikon pata -tyyppistä, "sekoita pussin sisältö veteen, lisää jauheliha ja kuumenna" -metodilla valmistettua apetta. Tai pussikeittoa. Jos henkilökunta on oikein innostunut kokkaamaan, tarjolla saattaa olla "hjemmelagt" eli itsetehtyä tomaattikeittoa tai jopa pizzantapaista.

Ja jos makeannälkä alkaa vaivata, päivittäin on tarjolla myös vohvelia. Tarkemmin ottaen vohvelitaikinaa, josta voi paistaa oman vohvelinsa. Jos tämä kuulostaa pieneltä luksukselta, niin ei se oikeasti ole. Vohvelia on Norjassa tarjolla aina ja joka paikassa. Se on normiruoka siinä kuin makkarakin.

Lounastarjonnassa ei siis ole pahemmin vaihtelua, mutta toisaalta kun katselee, mitä ihmiset syövät, saa vaikutelman, että monet eivät edes kaipaa vaihtelua. Vaikka esimerkiksi leivänpäällyksissä on valinnanvaraa, moni valitsee samat lisukkeet päivästä ja viikosta toiseen. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että ne, joilla on tapana laittaa kalasäilykkeitä leivän päälle, tuntuvat olevan aivan erityisesti tapoihinsa piintyneitä. En sano, etteikö kala olisi ihan hyvää ja vielä terveellistäkin, mutta kuinka sitä makrillia tomaattikastikkeessa oikein jaksaa syödä joka ikinen päivä?

Mainittu ruokala ei onneksi ole ainoa mahdollisuus, jos salaatti ja leipä alkaa tympiä, sillä lähiympäristöstä löytyy kahviloita ja kauppoja, joista voi lähteä etsimään vaihtoehtoja. Tai sitten voi ottaa eväspaketin mukaan kotoa, ja syödä omia eväitä ruokalassa, mikä on aivan luvallista. Tosin omatkin eväät - ainakin norjalaisten - koostuvat yleensä leivästä, joten enpä osaa sanoa, mennäänkö siinä sitten ojasta allikkoon vai miten käy.

Erästä ruokalaan liittyvää mysteeriä en ole parissa kuukaudessa onnistunut ratkaisemaan. Mihin ihmeeseen tarvitaan peräti kolme ruokalatyöntekijää, kun tarjoilu on edellä kuvatun kaltaista, ja työntekijöillä ei käsittääkseni ole muita säännöllisiä tehtäviä kuin ruokalan pyörittäminen? Yhden tietenkin pitää seistä kassalla, joten tarvitaan toinen huolehtimaan, että ruokaa on tarjolla riittävästi. Mutta se kolmas. Työnjohto? Seuran pitäminen kahdelle muulle? Järjestyksenvalvonta? 

Sinusta on tullut norjalaisempi kuin norjalaiset itse, kun...

Varoitus: Seuraava postaus sisältää stereotypioita, jotka saattavat aiheuttaa ärsytystä herkimmissä lukijoissa!

...muistat aina sopivan tilaisuuden tullen lausahtaa, että "ei ole huonoa säätä, on vain huonoja vaatteita". Kuin tämän vakuutena vaatekaappisi on pullollaan laadukkaita ulkoiluvaatteita, joita käytät muutenkin kuin ulkona reippaillessasi.

...muistat myös muistuttaa, että "norjalaiset syntyvät sukset jalassa". Sinun tapauksessasi se tarkoittaa laskettelusuksia.

...Facebook-päivityksesi vyöryttävät ystäviesi ihailtavaksi vain positiivisia asioita: valokuvia sinusta ja perheestäsi pitämässä hauskaa, kertomuksia siitä, kuinka loistavasti leipomuksesi onnistuivat ja kuinka täydellisiä lapsesi ja puolisosi ovat. Profiilikuviksesi valitset vain kuvia, joissa oikeasti esiinnyt eduksesi.

...lähdet töistä kotiin viimeistään neljältä, eikä mieleesikään juolahda ajatella työasioita ennen kuin seuraava työpäivä alkaa.

...kiirehdit sanomaan "se ei ole minun syyni", kun jossain lähiympäristössäsi havaitaan jonkun tehneen virheen. Sanot näin myös siinä tapauksessa, vaikka kyseinen asia olisi ollut sinun vastuullasi. Tämän jälkeen osallistut innolla syyllisen etsintään.

...kauhistelet välillä korkeita hintoja, mutta kaivat sitten pankkikorttisi esiin ja maksat kiltisti ja enempiä mutisematta sen, mitä pyydetään ja vaikka vähän enemmänkin, jos tarjolla on lisää ostettavaa.

...kerrot mielelläsi ystävillesi ja tuttavillesi sekä satunnaisille vastaantulijoille, paljonko talosi, autosi, kesämökkisi ja veneesi maksoivat.

...ostat talosi, autosi, kesämökkisi ja veneesi lainarahalla, etkä emmi ottaa suurtakaan lainaa, koska uskot vakaasti kykyysi hoitaa lainaasi seuraavat 30 vuotta. Taloudellinen tilanteesi ei käsityksesi mukaan voi mitenkään huonontua, koska sellainen ikävä asia kuin työttömyys ei tule ikinä koskettamaan sinua mitenkään.

...käyt autolla viiden minuutin kävelymatkan päässä olevassa ruokakaupassa, koska siten säästät aikaa etkä turhaan rasitu kävelemisestä. Näin säästyneen ajan käytät lenkkeilyyn tai muuhun liikuntaan.

...syksyn tullen kauhistelet sähkön hinnan nousua, mutta et ymmärrä, miksi sinun pitäisi sammuttaa valot huoneesta, jossa valoja ei sillä hetkellä tarvita, tai mikset voisi jättää kaikkia valoja päälle lähtiessäsi muutamaksi tunniksi pois kotoa. Onhan sinulla varaa maksaa sähkölasku, ja naapurit voivat vaikka luulla toisin, jos valot eivät pala.

...koet tärkeäksi ilmentää yksilöllisyyttäsi, mutta haluat kuulua porukkaan ja olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

...ajattelet, että kaikenlaiset säännöt ovat viranomaisten holhousta, joka on aivan turhaa. Koska säännöt on tehty rikottaviksi, kävelet päin punaisia ja pysäköit autosi liikenneympyrään, jos se sillä hetkellä vaikuttaa sinusta sopivalta paikalta. Pidät kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että autoa ajaessasi pysähdyt aina suojatien eteen ja päästät jalankulkijan ylittämään tien. Paheksut syvästi niitä autoilijoita, jotka eivät tee näin.

...tiedät, että kala on terveellistä, ja sitä pitäisi syödä 2-3 kertaa viikossa. Tiedät myös, että vihannekset ja hedelmät ovat terveellisia, ja niitä pitäisi syödä viisi annosta päivässä. Valitset kuitenkin mieluiten liharuuan ja jätät salaatit syömättä.

...ilahdut aidosti, kun jossain on tarjolla makkaraa. Et voisi myöskään kuvitella syntymäpäiväjuhlia ilman makkaraa. Makkara on muutenkin mielestäsi kelpo ateria milloin tahansa.

...syöt päivittäin lounaaksi leipää erilaisilla päällysteillä, ja pidät salaattilounasta syövää työkaveriasi terveysintoilijana. Lämmin lounas taas kuulostaa jo ajatuksena niin erikoiselta, ettet oikein osaa edes kuvitella syöväsi sellaista. - Päivällinen kaksi kertaa päivässä??

...rakastat makeaa, eikä mieleesikään juolahda, etteikö aivan pienillekin lapsille voisi säännöllisesti syöttää karkkia ja muita sokeriherkkuja.

...puhut ylpeänä omaa murrettasi. Mitä erikoisempi murre, sen parempi. Keskustelet myös mielelläsi ihmisten kanssa heidän murteistaan ja vertailet niitä keskenään.

...omistat kansallispuvun, ja käytät sitä ainakin kansallispäivänä. Myöskään häät ja rippijuhlat eivät aiheuta pukeutumisongelmaa, sillä pukeudut tietenkin kansallispukuun.

...sinulla on pitkät hiukset, jos olet nainen, tai sinulla on parta, jos olet mies. Et ymmärrä, miksi sinun pitäisi käyttää silmälaseja, kun piilolinssitkin on keksitty. Ja näönkorjausleikkaus.

...Norja on mielestäsi maailman paras maa, ja ulkomailla voi törmätä kaikenlaiseen epäilyttävään ja jopa vaaralliseen. Tämä ei kuitenkaan estä sinua lomailemasta Kreikassa tai Kanarian saarilla.

Lippu salkoon vai ei?

Mies huomasi lipun yhden naapurin parvekkeella ja riemastui. Onko tänään liputuspäivä? Missä se meidän lippumme onkaan? Pikainen googlaus kuitenkin paljasti, että kyseessä ei ole kansallinen liputuspäivä, vaan kyseisessä naapurissa todennäköisesti juhlitaan syntymäpäivää. Eikä lippuja sen puoleen näkynyt missään muualla kuin tällä yhdellä parvekkeella. 

Yllätyin miehen äkillisestä liputusinnosta ja ihmettelin, että mitä se nyt noin vaahtoaa, kunnes muistin, että meillä tosiaan on nykyään itselläkin lippu. Naapurustossa joku kaupitteli kesällä ylimääräistä lippua tankoineen sekä seinätelinettä sille, ja mies tarttui tarjoukseen haukkana. Meillä on joskus ennenkin ollut puhetta siitä, että voitaisiin hankkia lippu, mutta asiassa ei ole aikaisemmin päästy ajatusta pidemmälle. Olemme nimittäin olleet lähinaapuruston lähestulkoon ainoita, joilla ei ole parvekelippua, ja siten hieman kummajaisia.

Ei niin, että norjalaiset jatkuvasti olisivat vetämässä lippua salkoon. Suosituin liputuspäivä on ehdottomasti kansallispäivä, 17. toukokuuta, jolloin sinivalkopunaiset liput liuhuvat kaikkialla ja ihmiset kulkevat ympäriinsä lippu kädessä tai vähintään lipunvärinen ruusuke rinnassa. Myös syntymäpäivää ja muita henkilökohtaisia merkkipäiviä on tapana juhlistaa liputtamalla.

Miehen tarve googlata liputuspäivät pohjautunee siihen, että muuten kuin edellä mainittuina päivinä liputtaminen ei näytä olevan erityisen suosittua. Liputuspäivät eivät siis ilmeisesti ole ihmisillä takaraivossa samalla tavalla kuin Suomessa, jossa lipun näkeminen helmikuussa saa aikaan välittömän mielleyhtymän Runebergiin. 

Norjassa on tänä vuonna 15 virallista liputuspäivää, joista viisi on kuningasperheen merkittävimpien jäsenten syntymäpäiviä. Kuningasparin (Harald ja Sonja) lisäksi liputuksella juhlistetaan suorassa kruununperimysjärjestyksessä seuraavana olevia (Haakon, Ingrid Aleksandra) sekä näiden mahdollisia puolisoita (Mette-Marit). 

Muut liputuspäivät ovat uudenvuodenpäivä, saamelaisten päivä (6.2.), ensimmäinen pääsiäispäivä, kansainvälinen työläisten päivä eli vappu, miehityksestä vapautumisen päivä 1945 (8.5.), perustuslain päivä eli kansallispäivä (17.5.), unionin purkamisen päivä 1905 eli itsenäisyyspäivä (7.6.), ensimmäinen helluntaipäivä, Olsok eli Pyhän Olavin kuolinpäivä (29.7.) ja ensimmäinen joulupäivä. Myös Stortingetin eli kansanedustuslaitoksen vaalipäivä on liputuspäivä. Virallisten päivien lisäksi tapana on liputtaa myös YK:n päivänä (24.10.) ja mahdollisina muina päivinä, joista hallitus päättää tapauskohtaisesti. 

Suomessahan on virallisten liputuspäivien lisäksi myös ns. vakiintuneita liputuspäiviä, jolloin muistellaan esimerkiksi suomalaisen kulttuurin kannalta merkittäviä henkilöitä. Norjasta tällaiset "kulttuuriset" liputuspäivät puuttuvat. Toisaalta noin monen kuningasperheen edelleen hengissä olevan jäsenen syntymäpäivänä liputtaminen taas tuntuu jotenkin erikoiselta. Minun mielestäni ainakin.

Kansallispäivä on ainoa päivä, jolloin olen havainnut norjalaisten liputtavan suurin joukoin. Muut liputuspäivät ovat poikkeuksetta menneet ohi niin, etten ole havainnut mitään merkkipäivää olevankaan. En tiedä, miksi norjalaiset liputtavat niin nihkeästi. Ehkä liputuspäiviä ei pidetä niin merkittävinä, että kansalaisten pitäisi ne huomioida. Lippujen puutteesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kansallispäivä osoittaa, että kaikilla kynnelle kykenevillä on lippu. Jos pihassa ei ole lipputankoa, lippu viritetään parvekkeelle. Samoin syntymäpäivän juhliminen ilman liputusta taitaisi olla epänorjalaista.

Itse lippuun suhtautuminen tuntuu olevan jossain määrin rennompaa kuin Suomessa. Norjan lipun kuva vaatteissa on aika tavallista. Esimerkiksi lippukuvioisiin bikineihin sonnustautuminen tuntuisi minusta aina oudolta ainakin, jos kyseessä olisi Suomen lippu, mutta norjalaisille lippu takapuolen peitteenä taitaa olla vain tapa julistaa omaa norjalaisuuttaan. 

Kissan häntää nostamassa

Olen töissä kiinnittänyt huomiota siihen, miten ihmiset kehuvat toisiaan. Myös silloin, kun kehumisen kohde ei ole kuulemassa. Työkavereita mainitaan päteviksi ja osaaviksi, esimiestä tehtäväänsä erityisen sopivaksi.

Kehuja voidaan antaa myös asianomaisen läsnäollessa tai jopa suoraan tälle, ja kehujen kohde ei todellakaan ala vähättelemään itseään vaan ottaa kehut hymyillen vastaan. Saattaapa jopa myöntää, että kyllä, olen todellakin hyvä tässä mainitussa asiassa. Kehuminen kuitenkin tapahtuu luontevasti, lähes ohimennen, tekemättä asiasta mitään numeroa.

Työkavereiden keskinäistä kehumista kuunnellessa tulee mieleen, että onpas tänne onnistuttu saamaan töihin harvinaisen pätevää väkeä.

Norjalainen tapa tuntuu olevan olla positiivinen. Toki olen joskus kuullut myös norjalaisten haukkuvan toisiaan, mutta useimmiten asiaan kuuluu olla positiivinen. Työpaikalla ilmenevä positiivisuus kyllä saattaa vaihdella paikasta toiseen. Kokemusta on sellaisestakin työyhteisöstä, jossa kehuja säästeltiin, vaikka niihin olisi ollut aihettakin.

Keskinäisen kehumisen kulttuuri ei rajoitu työpaikalle, vaan kehumista tapahtuu kaikkialla. On jotenkin hyvin norjalaista kommentoida, että "du er så flink" - sinä olet niin taitava/hyvä/fiksu, kun joku kertoo saavutuksistaan. Selkään taputtaminen kuuluu asiaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Oikeastaan taitaisi olla epäkohteliasta olla kehumatta toista, joka kertoo jotain positiivista itsestään ja tekemisistään.

On myös hyvin norjalaista sanoa ääneen olevansa omasta mielestään hyvä. Norjalaiset kertovat mielellään vaikkapa Facebookissa, miten loistavan päivällisen ovat valmistaneet, miten loistavasti lapset menestyvät koulussa tai jalkapallokentällä, miten kaikki on niin upeaa.

Negatiivisten asioiden julkituominen itsestä ei ole tyypillisesti norjalaista. Päin vastoin joskus tulee mieleen, että julkisivua pidetään yllä ja kiillotetaan aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Taannoin, kun Facebookissa kiersi arkikuvahaaste, suomalaisten ja norjalaisten kuvissa oli eroa. Suomalaiset postasivat arkikuvia, joissa arki saattoi olla myös harmaata ja tavallista. Norjalaisten arkikuvissa taas arki oli yhtä juhlaa jopa siinä määrin, että aivan tavallista arkea kuvissa ei mahdollisesti juurikaan näkynyt. Arkikuvahaasteen erilaiset tulkinnat kertovat myös yleisen mentaliteetin eroista.

Näyttää siltä, että norjalaisilla on varsin positiivinen käsitys itsestään, ja kulttuuriin kuuluu positiivisuuden ilmaiseminen myös ulospäin. Negatiivisuudessa ei ryvetä, eikä itseironialla ole ollenkaan samanlaista asemaa kuin Suomessa. Itse asiassa epäilen, ettei suuri osa norjalaisista edes ymmärrä itseironian muotoon puettua huumoria.

Toisaalta epäluuloisesti kanssaihmisiin suhtautuva suomalainen alkaa epäillä, että tässä on nyt jokin koira haudattuna. Onko tällainen kollektiivinen positiivisuuden ylläpito edes luonnollista? Tarkemmin katsottuna norjalaisetkin osaavat kyllä kritisoida. Ainakin naapurimaita. Ehkä jopa omia naapureitaankin, jos nämä oikein alkavat ärsyttää.

Mutta entäpä sitten itsekehu? Ei kai vaan kyseessä ole kykenemättömyys itsekritiikkiin? Norjalaiset harvemmin tarjoutuvat ottamaan vastuun, kun jokin asia menee pieleen. Viiden vuoden aikana olen kohdannut kerran tilanteen, jossa vastuullinen avoimesti ja kenenkään painostamatta myönsi olevansa vastuussa isohkosta virhearviosta. Yleensä tapana on sanoa "se ei ole minun syytäni", kun jotakin ei-toivottua tapahtuu.

Maassa maan tavalla, sanotaan, mutta joidenkin asioiden opettelu on vaikeaa. Niin kuin nyt vaikka itsensä kehuminen jokaisessa sopivassa käänteessä luontevasti, ohimennen ja silmäänsä räpäyttämättä.