lauantai 10. tammikuuta 2015

Mitä kieltä puhuttaisiin tänään?

Meillä on kaksikielinen parisuhde. Alku oli täysin englanninkielinen, koska englanti oli ainoa yhteinen kielemme. Norjan kielen osuus on vuosien varrella lisääntynyt vähitellen, kun minun kielitaitoni on kehittynyt, mutta myös englanti on edelleen käytössä erityisesti silloin, kun ryhdytään filosofoimaan.

Tänään olimme tulossa ostoksilta ja keskustelimme hetken syvällisiä englanniksi. Kotiin tultua takapenkillä istunut viikonloppulapsi kysyi minulta, että mistä me oikein olimme puhuneet.

Viikonloppulapsi on 12-vuotias ja ensimmäisestä luokasta lähtien englantia opiskelleena osaa sitä ihan kohtalaisesti. Itse asiassa hän on vähintään ymmärtänyt riittävästi jo niin kauan, että englantia ei ole voinut enää pitkään aikaan käyttää aikuisten salakielenä. Jos puhumme englantia, hän usein kommentoi keskustelua, mutta kylläkin yleensä norjaksi. Tällä kertaa puheenaiheeseen taisi liittyä sen verran outoa sanastoa, että asiakokonaisuus jäi ymmärtämättä.

Kun minä ja mieheni tapasimme, viikonloppulapsi oli alle kouluikäinen ja puhui vain ja ainoastaan norjaa. Minä en osannut norjaa, ja vaikka aloin ennen pitkää ymmärtää sitä, erityisesti lasten puheesta oli yleensä vaikea saada selvää. Vaikka toki puhuin ruotsia, siitä oli lähinnä nimellistä apua, kun piti kommunikoida lapsen kanssa. Aikuiset norjalaiset ymmärtävät yleensä ruotsia suuremmitta vaikeuksitta, mutta lapselle se on vieras kieli, joka vilisee outoja sanoja. Niinpä alkuaikojen keskustelut minun ja viikonloppulapsen välillä käytiin niin, että hän puhui norjaa, minä ruotsia ja mies tulkkasi.

Kun lapsi on meillä, pyrimme puhumaan pääasiassa norjaa, koska lasta ei voi jättää ulkopuoliseksi kielivalinnalla, mutta joskus kieli lipsahtaa englannin puolelle. Omaksi puolustuksekseni pitää sanoa, että minä en läheskään aina ole se lipsahtaja vaan usein mies vain yhtäkkiä päättää vaihtaa kieltä. Mies on jollakin tasolla niin tottunut puhumaan englantia minun kanssani, että valitsee sen kielen ennemminkin vanhasta tottumuksesta kuin pakottavasta tarpeesta.

Tähän väliin huomautuksena omasta norjankielentaidostani niille lukijoille, jotka nyt kauhistellen epäilevät, etten ole "vaivautunut" opettelemaan norjaa, kun kotonakin puhutaan englantia: Kodin ulkopuolella hoidan nykyään kaikki asiat norjaksi. En muista, milloin olisin viimeksi turvautunut englantiin. Teen myös töitä norjaksi, ja työssäni edellytetään hyvää sekä suullista että kirjallista kielitaitoa. Parisuhteemme sen sijaan on kaksikielinen ja tulee todennäköisesti myös pysymään sellaisena.

Joskus ilmaan on heitetty ajatus, että minä ryhtyisin puhumaan englantia viikonloppulapsen kanssa. En toki pelkästään sitä, mutta sen verran, että hän saisi hiukan harjoitusta myös kielen aktiivisessa käytössä. Ajatusta ei ole kuitenkaan toteutettu suuremmassa mittakaavassa. Silloin tällöin puhun hänelle muutaman lauseen englantia, vaikkapa testatakseni, kuinka hyvin hän ymmärtää jotakin sanastoa tai sitten ihan vain huvin vuoksi. Lapsi nimittäin ottaa englannin puhumisen kanssani yleensä hauskanpidon kannalta, mutta mitään kovin pitkiä repliikkejä hänestä ei ainakaan toistaiseksi saa irti.

6 kommenttia:

  1. Todella mielenkiintoista pohdintaa! Minulla on vähän sama tilanne tällä hetkellä työsuhteessa: puhun englantia, mutta työkaverit ujuttavat yhä enemmän ja enemmän ranskaa keskusteluihin, ja odottavat kieli pitkällä, milloin alan puhumaan ranskaa. Minä olen nyt vetänyt rajan siihen, että kuuntelen heidän ranskankielistä keskusteluaan, mutta jos kaikki keskustelijat ymmärtävät englantia, aktiivisesti penään englannin perään. Kun sitten tilasin ranskaksi työkavereiden kuullen kahvilassa, yhtäkkiä ympärillä oltiin sitä mieltä, että työkieli haluttaisiin vaihtoon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa aika tutulta. Töissä en ole oikeastaan koskaan käyttänyt englantia, ruotsia kylläkin, mutta en mennyt töihin heti Norjaan muutettuani. Sen sijaan muualla ihmiset alkoivat puhua minulle norjaa englannin sijaan jo siinä vaiheessa, kun vastasin osasin vastata norjankieliseen mitä kuuluu? -kysymykseen 'bra, takk'. Se oli ilmeisesti kielitaitoisuuden merkki, vaikka oikeasti en sitten osannut juurikaan sen enempää. Siitä oli vielä pitkä matka norjaan työkielenä.

      Poista
  2. Kiva postaus! Vaikka lapset oppivat koulussa englantia/saksaa/ruotsia... olen huomannut, että heidän voi olla tosi vaikea puhua niitä kieliä tositilanteissa, kun vaikka sukulaisen ulkomaalainen puoliso tulee kylään. Tietenkin ymmärrettävää, monet aikuisetkin arkailevat puhua vieraita kieliä. Mielestäni tärkeintä on, että asia tulee selväksi- oli kieli sitten mikä hyvänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myös huomannut saman, että englannin puhuminen vieraiden aikuisten kanssa jännittää. Ja siinä lapsi tulee helposti vastanneeksi vaan jees, jees kaikkeen, kun ei ihan ymmärrä, mitä kysyttiin. :P

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus hyvästä aiheesta. Meillä tytär puhuu kohta sujuvampaa venäjää kuin minä ellen verestä muistiani. Tosin kun suurin osa ystävistä puhuu vain englantia niin venäjän kielen käyttö jää kauppareissuille ja sille tasolle. Sitten kun tapaamme venäjää puhuvia ystäviämme niin tekee mieli käyttää vain englantia kun miehen sujuvan venäjän kielen rinnalla omani on ihan tönkköä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on joskus aikuisten seurassa miehen läsnäollessa lieviä vaikeuksia puhua norjaa juuri sen kielen tönkköyden takia (mieheen verrattuna).
      Heh, voithan aina lohduttaa itseäsi, että pikkulapset oppivat helpommin, kun eivät osaa ujostella ja miettiä kielioppia ja muuta turhanpäiväistä. ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...