Rantaidylli

Mitä Norjasta tulee mieleen? No, vuonot ainakin. Luonnonkauniit maisemat ja idylliset kylät vuonojen rannoilla. Jos olet lukenut vaikkapa Vuonon kimallus -blogia, niin siellähän näitä upeita rantamaisemia näkyy usein.

Rannikon kylille ja pikkukaupungeille on tyypillistä, että suuri osa rakennuksista on valkoisia. Näitä hohtavanvalkoisia läikkiä riittää pitkin rantoja.

Olemme silloin tällöin ajelleet pitkin vuonon rantoja tässä lähialueella ja joskus vähän kauempanakin. Autoillessa maisemat saattavat yllättää, kun valkoinen idylli ei olekaan koko totuus. Esimerkiksi Oslovuonon rannoilla on yllättävän paljon erikokoisia teollisuuslaitoksia, jotka usein sijaitsevat aivan asutuksen kyljessä.

Esimerkiksi ylläolevassa kuvassa on Tofte-niminen taajama Oslovuonon länsirannalla, hiukan vastarannalla sijaitsevaa Dröbakia etelämpänä. Dröbak muuten näkyy ensimmäisessä kuvassa vuonon toisella puolella. Jos katsot Tofte-kuvaa tarkemmin, huomaat kuvan oikeassa laidassa pitkän, valkoisen putken. Teollisuuslaitoshan se siellä.

Tofte on noin 3000 asukkaan taajama, ja siellä on kaksi suurta teollisuuslaitosta. Osmoosivoimalaitos ja aivan taajaman keskellä sijaitseva selluloosatehdas. Se siitä idyllistä.

En oikein tiedä, mitä näistä teollisuusalueen ja asuinalueen yhdistelmistä pitäisi ajatella. Tietenkin joskus aikaisemmin - ja itse asiassa varmaan usein edelleenkin - sijainti rannalla on helpottanut sekä raaka-aineiden että valmiiden tuotteiden kuljetusta. Käytännölliset norjalaiset ovat sijoittaneet tehtaat parhaisiin mahdollisiin paikkoihin, ja jos siinä sitten sattuu vieressä asumaan kylällinen tai jopa enemmänkin ihmisiä, niin onpahan ainakin työvoimaa lähellä. Etteikö joku haluaisi asua tehtaan vieressä? Miksi ei?

Maisema- ja muihinkin haittoihin on kuitenkin vähitellen havahduttu ainakin siellä täällä. Esimerkiksi Oslossa on meneillään iso rakennusprojekti, kun vuonon rannalla, pääkaupungin ydinkeskustassa ikimuistoisista ajoista lähtien olleet satamatoiminnot siirretään sivummalle ja tilalle rakennetaan arkkitehtonisesti vaikuttava uusi julkisivu, josta valmiina on jo oopperatalo ja Barcode-niminen alue.

Norjalaisilla ja suomalaisilla tuntuu olevan hieman erilainen suhtautuminen ympäristöön, ja se näkyy esimerkiksi juuri rantojen käytössä. Lähellä rantaa asuminen on norjalaisistakin hienoa, mutta se, että ikkunasta näkyy tehdas, ei ilmeisesti edelleenkään ole kovin suuri miinus. Tosin Oslo ja varmaan muutkin suuremmat kaupungit ovat poikkeus tästä.

Pikku retki Oslon epämääräiselle puolelle

Mies heittäytyi viikonloppuna hankalaksi, kun halusin ulos syömään. Itse ulkona syömistä vastaan miehellä ei varsinaisesti ollut mitään, mutta ravintolavalintani oli epäilyttävä. Halusin nimittäin syömään jonnekin, jossa emme ole ennen olleet, ja ravintolaoppaan avulla tekemäni valinta kohdistui miehen mielestä aivan väärällä alueella sijaitsevaan paikkaan.

Ravintola, johon olin päättänyt mennä ja viedä miehenikin, sijaitsee aivan Oslon keskustassa mutta keskustan itäpuolella - eli väärällä puolella. Mies ilmoitti, ettei halua mennä Grønlandiin, koska siellä on epämääräistä porukkaa. Vain ulkomaalaisia ja rikollisia. Vaarallista.

Pidin kuitenkin pääni, ja koska olin jo ennen ravintolavalintaa onnistuneesti myynyt miehelle ajatuksen ulkona syömisestä, mieskin sitten lopulta taipui. Nuristen, mutta taipui kuitenkin.

Kieltämättä kyseinen osa keskustasta ei varsinkaan pimeällä ole välttämättä kovin houkuttelevan näköinen. Katuvalot tuntuvat himmeämmiltä kuin muualla ja yleisilme on pääkatua nuhjuisempi. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, sillä alueella on sekä asuntoja että paljon pieniä ravintoloita. Valtaosa ravintoloista taitaa olla etnisiä.

Epäilys iski miehen mieleen uudelleen, kun löysimme etsimämme vietnamilaisen ravintolan. Kadulta katsottuna se ei näyttänyt houkuttelevalta, pikemminkin päin vastoin. Ravintolaoppaassa oli kyllä todettu, että tämä paikka ei kerää pisteitä miljööllään, mutta ruoka sen sijaan on erinomaista. 

Paikka vaikutti olevan erittäin suosittu. Ravintolasali oli jotakuinkin täynnä, ja kymmenen minuuttia saapumisemme jälkeen ovella näyttikin olevan jo jonoa. Minuun teki välittömästi vaikutuksen ruokalistan pituus, jolla oli mittaa hieman enemmän kuin niin sanotun paremman ravintolan keskivertolistalla. Myös itse ruoka oli oikein hyvää, ja ainakin minun annoksestani olisi riittänyt syötävää pienelle perheelle. Mieskin myönsi, että paikkaan kannatti kaikista epäluuloista huolimatta tulla. 

Oslon keskustan itäisillä osilla on hiukan epämääräinen maine, ainakin joidenkin mielestä. Grønland-niminen kaupunginosa erityisesti tunnetaan maahanmuuttajien alueena, mikä epäilyttää monia kantanorjalaisia. Minun piti oikein tarkistaa kartasta, mistä Grønland oikeastaan alkaa, ja kävi ilmi, ettei se ravintola sitten ihan tarkkaan ottaen ollutkaan Grønlandissa. Lähellä sitä kuitenkin. 

Oslo on siitä jännä kaupunki, että vaikka pääkatu Karl Johan lähiympäristöineen on puunattu edustuskuntoon, sieltä ei tarvitse mennä paria korttelia kauemmas kun jo löytyy aivan erinäköinen kaupunki. Rakennukset ovat matalampia, seinissä on graffiteja ja yleisilme on kuin oltaisiin jossain paljon syrjemmällä kuin pääkaupungin ydinkeskustassa. 

Itäisessä keskustassa harvemmin tulee käytyä, koska ainakaan minulla ei yleensä ole mitään varsinaista asiaa sinne. Ja koska mieskin normaalisti kieltäytyy lähtemästä siihen suuntaan. Jos veikkaan, että tämän alueen ravintoloissa käy ihan eri asiakaskunta kuin sen puunatun keskusta-alueen ravintoissa, en varmaan ole kovin väärässä. 

Jos tältä alueelta menee vielä hiukan ydinkeskustasta poispäin, tulee Grünerløkkaan, entiselle työväenluokan asuinalueella, joka nykyään onkin trendikästä aluetta ravintoloineen, baareineen ja putiikkeineen. Ehkä sitä voisi verrata Kallioon Helsingissä. Ravintolailta Grünerløkkassa kuulostaa paljon hienommalta kuin ravintolailta Grønlandissa. 

Epämuodollisuuden huippu

Mies pisti viimekesäisen seinäremontin kirjanpitoa kuntoon. Naapurilta, jonka kanssa yhdessä ostettiin tarvikkeet ja tehtiin työt, oli saatu kuitteja kopioitavaksi. Ne piti palauttaa, ja mies ajatteli pistää kirjekuoren naapurin postilaatikkoon, kun nämä eivät sattuneet olemaan kotona. Ilmeisesti helpommin sanottu kuin tehty.

Mies palasi postilaatikoilta kuori kädessään, ja sanoi, ettei naapurin postilaatikkoa ollut löytynyt samasta rivistä muiden laatikoiden kanssa. Eikö niillä muka ole postilaatikkoa, mies ihmetteli. Minun piti oikein vilkaista ikkunasta, että onko se naapurin postilaatikko tosiaan hävinnyt, mutta siellä se näytti edelleen olevan. Isoilla kirjaimilla kirjoitettu nimikin erottui hyvin laatikon kyljestä. 

Valistin miestä, että kyllä se laatikko siellä on. Miten ihmeessä et sitä löytänyt? Kun niiden asunnon numeroa ei ole missään postilaatikossa, vastasi mies. Mutta lukeehan siinä laatikossa Hansen (nimi muutettu), ihmettelin puolestani minä. Ei niiden nimi ole Hansen, oli miehen näkemys. Onpa, vastasin minä. Mistäs sinä muka sen tiedät, epäili mies. Oletko varma? Ainakin sen nimisille ihmisille kesän seinäremontin yhteydessä me maksoimme oman osuutemme, kun naapuri oli ostanut tarvikkeita, vakuutin minä. Molempien nimi on Hansen!

Ei voi olla, ei ne ole naimisissa, protestoi mies taas. Onpas! Tiedän, että niillä on sama sukunimi, ja naapurin mies aina puhuu nimenomaan vaimosta. - Mies tyytyi todisteluuni.

Tavallaan en ole yllättynyt oman mieheni tietämättömyydestä naapurien suhteen. Kun norjalaiset esittelevät itsensä, useimmiten sanotaan vain etunimi. Ollaan epämuodollisia, jos muuhun ei ole tarvetta. Sukunimen kertominen tuntuu olevan varattu vain virallisempiin yhteyksiin, joissa sillä on jotain erityistä merkitystä. Vaikkapa silloin, kun yhteyden ottaminen yhteistyön jatkuessa edellyttää sukunimen tietämistä, jotta oikea ihminen löytyy työpaikan puhelinluettelosta. Mutta naapurin sukunimi, mitä sillä tiedolla tekee? Ilmeisesti ei mitään. Voisi silti kuvitella, että naapurin sukunimi olisi jollain tavalla tullut miehenkin tietoon viiden vuoden naapuruuden aikana. 

Sen sijaan naapurien siiviilisääty näyttää ihme kyllä menneen täysin ohi mieheltäni. Naapurin mies nimittäin viittaa mielestäni puolisoonsa aina nimityksellä kona, joka tarkoittaa yksiselitteisesti aviovaimoa. Avovaimolle on muita nimityksiä. Minun mieheni on ilmeisesti sortunut stereotyyppisesti olettamaan, että naapurit eivät ole naimisissa. Stereotyyppisesti sen takia, että nimenomaan avoliitto tuntuu olevan Norjassa normaalitila, ei avioliitto. Epämuodollisuus on siis suosittua tässäkin suhteessa. Olen huomannut, että esimerkiksi monet työkaverini olettavat minulla olevan avomies - vaikka minulla on mieheni norjalainen sukunimi. Vasta monen oikaisun jälkeen on mennyt perille, että kotoani löytyy man eikä samboer. 

Keskusteluja matkan varrelta

Äsken Suomessa käydessä ajoimme tavallisesta poiketen vuokra-autolla lentokentältä määränpäähän junalla matkustamisen sijaan. Ajankohta oli myöhäinen, tie suora ja matka pitkä. Siinä oli hyvää aikaa jutella niitä näitä, ja mies inspiroitui pohtimaan Suomen ihmeitä autoilijan näkökulmasta.

Pari kilometriä ajettuamme mies totesi, että autosta puuttuu automaattinen tietullien maksulaite. Norjalaisissa autoissa sellainen yleensä on, jos autolla liikutaan alueella, jossa on paljon tietulleja. Totesin, että Suomessa sellaiselle ei ole tarvetta, kun ei ole tietullejakaan.

Mies katseli kehä kolmosta, ja ihmetteli ääneen, miten tällaisten isojen, hyväkuntoisten teiden rakentaminen sitten oikein Suomessa rahoitetaan, jos autoilijoilta ei peritä maksua tien käytöstä. Verorahoilla, vastasin. On se kumma, mies jatkoi ihmettelyään, että Norjassa hallitus sanoo, että teiden rakentaminen on niin kallista, että tietullit ovat ainoa mahdollisuus niiden rahoittamiseen.

Kehä kolmosella ei lähempänä puolta yötä ollut kovin paljon liikennettä ja kakkostiellä vielä vähemmän. Suora tie olisi inspiroinut miestä painamaan kaasua, mutta nopeusvalvontakameroiden tiheys vaikutti lisääntyneen viime vuosien aikana, siis sen jälkeen kun minä viimeksi olen ajellut kakkostietä säännöllisesti suuntaan tai toiseen. Miestä kamerat alkoivat stressata. Niitähän on täällä enemmän kuin Norjassa, hän manaili. Ja laski norjalaiseen tapaan nopeuden selkeästi alle sallitun nopeuden aina kameran kohdalla, vaikka vakuutin, että kamera ei ota kuvaa kahdeksaakymppiä kulkevasta autosta kahdeksankympin alueella, ei edes vaikka mittari näyttäisi pienen inan ylikin.

Koska matkaa oli edessä reilusti, ja puoliyö lähestyi, ehdotin miehelle, että pysähdytään ostamaan jotain pientä syömistä ennen kuin huoltoasemat menevät kiinni klo 24. Puolenyön jälkeen ensimmäinen koko yön auki oleva paikka tien varrella olisi vasta Forssassa. Mies ihmetteli, mikseivät huoltoasemat ole auki koko yötä niinkuin Norjassa. Eivätkö suomalaiset käy huoltoasemalla ostamassa makkaraa yöpalaksi? Arvelin, että eivät.

Köröttelimme kuitenkin Forssaan asti, jokaisen peltipoliisin kohdalla hidastaen, ennen kuin pidimme tauon. Autokeitaalla oli nuorisoa jonoksi asti. Mitä ne täällä tekevät ja vielä tähän aikaan, taivasteli mies. Näyttävät syövän hampurilaisia (huom! ei makkaraa), totesin minä.

Matka jatkui. Suora tie oli miehen mielestä vähän tylsä ajaa. Norjalaisissa teissä on mutkia.

Varalaskupaikka herätti myös kysymyksiä. Käytetäänkö sitä? Olettaisin, että ilmavoimat pitää tässä satunnaisesti harjoituksia, koska tämä nimenomainen varalaskupaikka on suhteellisen uusi ja hyväkuntoinen. Mitä liikenteelle sitten tapahtuu, kun tie on suljettu? Tuossa vieressä menee pienempi tie, joka on silloin yleisen liikenteen käytössä. Mutta eikö tällaisen paikan pitäisi olla salainen? No, eipä tämän olemassaolo ole mikään salaisuus - yleinen tie, molemmissa päissä vielä merkit kertomassa, mistä on kyse.

Kun vihdoin käännyimme pois valtatieltä, miehen suuntavaisto petti välittömästi. Niin käy aina, joka ikinen kerta, kun olemme tällä tasaisen maaston alueella. Miehen mukaan hänen on aivan mahdotonta tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, kun missään ei näy vuoria, jotka voisi ottaa kiintopisteeksi. Kierros liikenneympyrässä tai mutka tiessä ja mies on täysin eksyksissä. Mielenkiintoista on se, että jos mies yrittää arvata oikeaa suuntaa, arvaus heittää useimmiten 180 astetta.

Yksi bonushuomio löytyi muualta kuin maantieltä. Kyläilimme paikassa, jossa on keittiössä vanha leivinuuni. Mies kertoi jälkeenpäin, ettei ole koskaan ennen nähnyt sellaista. Nerokas keksintö, hän ihaili, uuni joka varaa lämpöä ja lämmittää koko taloa pitkään. Mitäs vanhoissa norjalaistaloissa sitten on, ihmettelin minä puolestani. Valurautainen hella, vastasi mies. Onpas erikoista.

Kylmä maa, jossa juodaan vodkaa

Kari Suomalainen: Suomi-neito

Suomalaisiahan aina kiinnostaa, mitä muut ajattelevat meistä. Norjalaisillakin on omat käsityksensä Suomesta ja suomalaisista, mutta ne stereotypiat, tiedot tai kuvitelmat, joihin minä olen törmännyt täällä Etelä-Norjassa, eivät ole kovin monipuolisia. Pohjoisessa kuulisi ehkä erilaisia asioita. Itse asiassa norjalaiset tietävät yllättävän vähän Suomesta, vaikka kyseessä on naapurimaa. Toisaalta mitä sitten suomalaiset tietävät Norjasta - eivät kovin paljon.

Suomessa puhutaan omituista kieltä, joka norjalaisten korviin kuulostaa staccatolta. Pitkiä sanoja ja lyhyitä tavuja. Useimmat tuntuvat tietävän, että suomi ei ole skandinaavinen kieli, mutta jotkut arvelevat sen olevan sukua venäjälle.

Suomessa on talvella todella kylmää, paljon kylmempää kuin Norjassa. Tämä vaikuttaa olevan niin yleinen käsitys, että epäilen norjalaisten oppivan tämän faktan koulussa. Oikeasti Suomessa ei ole mitenkään erityisen kylmää Norjaan verrattuna, jos verrataan vaikka Etelä-Norjaa ja Etelä-Suomea. Alin manner-Norjassa mitattu lämpötila -50,4 (Røros, eteläinen Norja) on kyllä vajaan asteen korkeampi kuin Suomen pakkasennätys -51,1 (Kittilä, Pohjois-Suomi).

Muumit tulevat Suomesta. Tämä on yleistä tietoa.

Marimekko on suomalainen. Tämäkin on yleistä tietoa. Muut suomalaiset tuotemerkit eivät taida olla yhtä tunnettuja kuin Marimekko.

Kaikki suomalaiset osaavat melko sujuvasti ruotsia, koska Suomi on kaksikielinen maa. Tässä on selvästikin tapahtunut jonkinlainen väärinkäsitys tai jopa useita väärinkäsityksiä. Norjalaisille on yllätys, että suomalaisista on äidinkieleltään ruotsinkielisiä vain noin 5%, sillä he kuvittelevat osuuden olevan merkittävästi suurempi. Norjalaiset ovat mitä ilmeisimmin nähneet kartan, johon on merkitty suomenruotsalaisten asuinalueet, mutta karttaa on oletettavasti tulkittu niin, että nämä alueet ovat (lähes) täysin ruotsinkielisiä. Joskus minun on arveltu olevan ruotsinkielinen, koska muutin tänne Helsingistä sillä Helsinkihän on ruotsinkielinen kaupunki. Myös sellaiseen kuvitelmaan olen törmännyt joitakin kertoja, että kaikki suomalaiset ovat kaksikielisiä, koska Suomi on kaksikielinen. Norjalaisten käsityksiä suomalaisten ruotsinkielentaidosta todennäköisesti vahvistaa se, että heidän Norjassa tapaamansa suomalaiset yleensä osaavat ruotsia jolleivät vielä puhu norjaa.

Suomalaiset hiihtäjät käyttävät dopingia. Varmaan arvaatte, mistä tämä tieto on peräisin. Siinä missä suomalaiset ovat jo toipuneet pian 15 vuoden takaisesta dopingskandaalista siirtyneet eteenpäin, norjalaisia asia vaivaa edelleen.

Suomalainen koulu on maailman huippua, ja parempi kuin norjalainen koulu. Tähän asiaan viitataan usein, ja varsinkin viime aikoina, kun norjalaista opettajankoulutusta on alettu kehittää, katseet ovat kääntyneet Suomeen. Tosin aina joukkoon mahtuu muutama skeptikko, joiden mielestä suomalainen koulu ei oikeasti voi olla niin hyvä, ja norjalainen on parempi, koska siellä keskitytään sosiaalisten taitojen kehittämiseen, sama se vaikka se tapahtuisi tiedollisten oppimistavoitteiden kustannuksella.

Suomessa on halpaa. Tässä nyt ei oikeastaan ole mitään erityistä, koska kaikkialla ulkomailla on norjalaisesta näkökulmasta halpaa. Tai ainakin oli ennen kuin Norjan kruunu heikkeni.

Ja sitten tietenkin ne perinteisistä perinteisimmät stereotypiat. Suomalaiset juovat vodkaa ja tappelevat.

Jos suomalaiset ajattelevat Suomi-neidon edustavan Suomea ja suomalaisia, norjalaisille stereotyyppistä suomalaista edustaa Piirka, norjalaisen televisiosarjan työtön suomalainen, joka ajaa pimeää taksia.



Piirka Kellivoite Kollonemi - Onko tämä muka suomalainen nimi?

En tunne sen tarkemmin hahmon tai komediasarjan taustaa tai tiedä, miksi suomalaisen nimeksi on valikoitunut nimenomaan Piirka. Sen oletettava esikuva Pirkkahan ei ole mitenkään yleinen nimi. Näytteitä Piirkan edesottamuksia löytyy YouTubesta myös suomeksi tekstitettynä.

Piirka on suhteellisen uusi hahmo, 2000-luvun puolella syntynyt, joten se on varmaankin stereotypioiden - niiden perinteisten - luomisen sijaan osallistunut ennemminkin jo olemassa olleiden vahvistamiseen. 

Monet norjalaiset kertovat, että heidän lapsuudessaan tai nuoruudessa telkkarissa näytettiin "suomalaista tv-teatteria", joka saattaa hyvinkin olla vaikuttanut norjalaisten käsityksiin suomalaisista. Suomalainen tv-teatteri oli kuulemma jotakin kamalaa. Humalaisia, alastomia ihmisiä, jotka itkivät, huusivat, kiroilivat ja tappelivat puukko kädessä. Kuulostaa siis 1970-lukulaiselta inhorealismilta, mahdollisesti jopa Taiteelta, mutta ainakaan minä en muista ikinä nähneeni sellaista Suomen telkkarissa. 

Äskettäin luin artikkelin tutkijasta, joka oli muutama vuosikymmen sitten iltakävelyillään jossain päin Norjaa alkanut ihmetellä, miksi monista asunnoista näkyvä valonkajastus usein sammui yhtäaikaisesti. Asia alkoi vaivata häntä sen verran, että hän päätti selvittää, mistä on kyse. Kävi ilmi, että ihmiset sammuttivat joukoittain telkkarinsa, kun suomalainen tv-teatteri alkoi. Eivät sitä siis kaikki norjalaiset katsoneet, mutta niin moni kuitenkin että alastomat, humalaiset suomalaiset muistetaan edelleen.

Maailma Norjasta nähtynä.
En ole varma kuvan alkuperästä, mutta se saattaa olla norjalaiselta sosiaaliantropologilta, Thomas Hylland Erikseniltä. 

Norjalaisista sähköasennuksista ja -asentajista

Jokin aika sitten postilaatikkoon kolahti ilmoitus, että meille kotiin tulee sähkölaitetarkastaja. Kirjeen mukaan tällaisia tarkastuksia tehdään noin seitsemän vuoden välein. Havaitut puutteet pitää korjata määräajassa tai asunnon omistalle tulee seuraamuksia.

Eräs aikaisempi asukas - ei kuitenkaan se, jolta ostimme asunnon - on remontoinut asunnon kauttaaltaan noin 10-15 vuotta sitten. Kyseinen henkilö oli kuulemma ammatiltaan rakennusmestari, ja hoiti remontin pääosin itse. Yleisesti ottaen jälki on siistiä, mutta joitakin pikku yksityiskohtia olen pannut merkille, jotka voisivat olla vielä hiukan ammattitaitoisemmin tehtyjä. Niin kuin nyt esimerkiksi tietyt sähkötyöt kellarikerroksessa, joka ennen remonttia oli ilmeisesti kylmä tila.

No, niihinhän se tarkastajakin sitten takertui. Kuvissa on pari esimerkkiä siitä, mitä EI saa tehdä. Ei ainakaan Norjassa - suomalaisista määräyksistä en tiedä. Ensimmäisessä kuvassa näkyy miten lämminvesivaraajan sähköjohto on laitettu näppärästi piiloon seinälevyn taakse. Ehdottomasti kiellettyä, sanoi tarkastaja, sillä tällaisen irrotettavan johdon pitää olla näkyvillä. Toisessa kuvassa olevat sähköjohtojen liitoskohdat taas pitää ehdottomasti kapseloida ja löysinä roikkuvat johdot kiinnittää kattoon.

Näitä viritelmiä olin katsellut säännöistä tietämättä lähinnä sillä silmällä, että olisi siistimmän näköistä, jos kaikki sähköjohdot ja harmaa putki, joka sisällöstä ei ole tietoa, eivät olisi niin näkyvillä. 

Ulkoa, talon nurkalta sen sijaan löytyi viritelmä, jonka minäkin - edelleen säännöistä mitään tietämättä - olin arvellut olevan laiton. Ulkovarastoon oli vedetty sähköt jatkojohdon avulla. Johdon toinen pää oli talon seinässä olevassa pistorasiassa, ja toinen pää oli liitetty pistokkeella varaston alta tulevaan sähköjohtoon. Ja tosiaan vielä tarkennuksena, että talon ja varaston välisen johdon kumpaakaan päätä ei ollut asennettu kiinteästi, ja varaston puoleinen töpselisysteemi oli maassa varaston alla. Tämä viritys on ollut käytössä ties kuinka monta vuotta. Eipä siis ollut yllätys, että tarkastajakin kirjasi jatkojohtovirityksen korjattavien asioiden listaan.

Olen kuullut erinäisiä juttuja norjalaisten tee-se-itse -sähköasennuksista, ja muistan edelleen, miten tähän asuntoon muuttaessamme yhden makuuhuoneen lämpöpatteri sai sähköä itsetehdyn näköisen jatkojohdon kautta. Mahdollisesti täällä on (ollut?) maan tapana säästää kustannuksista tekemällä sähkötöitä itse, jos vain taidot ovat vähänkin riittäneet. Siinä mielessä säännölliset tarkastukset ovat varmasti hyvinkin tarpeellisia.

Aavistukseni norjalaisesta tavasta hoitaa sähköasennuksia ihan itse sai vahvistusta, kun miehen kanssa aloimme keskustella löydettyjen vikojen korjaamisesta. Miehellä oli mielestäni aika omaperäisiä ratkaisuja mielessä. Hänen mielestään sallittuja, minun mielestäni ehdottomasti kiellettyjä. Ulkona olevasta varaston sähköjohtovirityksestä olin jo muutaman kerran ennen tarkastustakin arvellut, ettei se ole aivan laillinen, mutta mies ei nähnyt asiassa mitään varsinaista ongelmaa. Miehen ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän pari yötä nukuttuaan luopui omista ratkaisuehdotuksistaan ja omaksui minun ajatukseni.

Yksi vioista, lämminvesivaraajan johto, oli meidän itsemme korjattavissa. Se muinainen remontoija oli nimittäin ollut näppärä ja rakentanut irrotettavan seinän, jonka takana on kyseisen johdon lisäksi kaikenlaista lvi-tekniikkaa. Jotta johto pistokkeineen saatiin seinän oikealla puolelle, irrotimme aika monta ruuvia, joilla seinäpaneli oli kiinnitetty. Ja sitten ne kaikki ruuvit piti vielä ruuvata takaisinkin. Mutta kaiken kaikkiaan suhteellisen helppo homma, johon ei tarvittu sähkömiestä. 

Muut viat sitten pitikin jättää ammattilaisen korjattavaksi. Sähköasentajan tehtäviin kuuluu myös raportointi tarkastusinstanssille, kun viat on korjattu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että sähköasentajan käynti on läpihuutojuttu, mutta nyt ollaankin Norjassa, mañana-maassa.

Mies soitti sähköasentajalle, ja ilmoitti sitten minulle tämän tulevan tiettynä päivänä ja soittavan ennen tuloaan. Minun työni on sen verran joustava, että voin yleensä suht helposti tehdä etätöitä sellaisena päivänä, kun jonkun pitää olla kotona. Sovittu päivä lähestyi, ja varmistin mieheltä, mitä oli sovittu kellonajasta. Mies sanoi, ettei mitään. Ai niinkö? Tarkempi kuulustelu tuotti vastauksen, että sähköasentaja soittaa ja ilmoittaa, milloin on tulossa. Tai tarkkaan ottaen sähköasentaja oli luvannut vain soittaa. Ja tulee paikan päälle, jos ehtii. 

No niin... Oletus siis on, että asiakas istuu kotona odottamassa, josko sähköasentaja sattuisi tulemaan. Hienoa! (No ei todellakaan...)

Sovittu päivä koitti. Sähköasentajasta ei ollut kuulunut mitään aamu kymmeneen mennessä. Koska en aikonut viettää päivää kotona - vaikkakin töitä tehden - aivan turhan takia, tartuin puhelimeen ja soitin itse sähköasentajalle. Kyselin aivan kohteliain sanankääntein, milloin minun sopii odottaa asentajaa saapuvaksi. Äänensävyni saattoi kuitenkin olla hieman tiukahko, sillä asentaja antoi kellonajan ja yllättäen koputti oveen täsmälleen sovittuna aikana. En tiedä, miksei hän soittanut ovikelloa, ehkei halunnut herättää nukkuvaa lohikäärmettä, tai jotain...

Mutta saatiinko tällä visiitillä mitään töitä tehtyä? No ei! Ainoastaan vilkaistiin tulevaa työmaata. Ei siinä nyt mitään niin ihmeellistä nähtävää ollut, etteikö mies varmasti ollut kyennyt sanallisesti selittämään tilannetta. Sähköasentaja lupasi soittaa parin päivän sisällä ja sopia varsinaisen työnteon ajankohdan.

Sitä soittoa on nyt odoteltu viikko.

Käskin miehen soittaa sähköasentajalle. Jos tämä homma saadaan hoidettua ennen joulua, olen tyytyväinen. En kuitenkaan ole vakuuttunut, että näin tulee käymään. Enkä ole edelleenkään norjalaistunut niin paljoa, että suhtautuisin asiaan toteamalla, että "ei näille jutuille mitään voi". 

Suvantovaiheessa

Runsas vuosi sitten tuskailin uuden työpaikan mukanaan tuomien kielellisten haasteiden kanssa. Uutta sanastoa tuli kuin saavista kaatamalla ja muutenkin työskentely-ympäristö edellytti norjan kielen käyttämistä aivan eri tasolla kuin aiemmassa työssä.

Selvisin kuitenkin hengissä ensimmäisistä viikoista, ja keväällä kehityskeskustelussa esimies totesi suullisen kielitaitoni parantuneen. Toisaalta ihme olisi ollut, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, kun tosiaan jouduin - tai sain - käyttää kieltä paljon enemmän ja monipuolisemmin kuin aikaisemmin. 

Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kielitaidon kehittyminen edelleen on pysähtynyt. Tai ainakin hidastunut. Kun uusia kielellisiä haasteita ei enää tule jatkuvasti eteen, myöskään näkyvä oppiminen ei ole jokapäiväistä, ei edes jokaviikkoista. Järjellä ajatellen kehitys ei varmaankaan ole pysähtynyt mutta ehkä saapunut suvantovaiheeseen odottamaan seuraavaa aaltoa, joka pistää taas vauhtia rattaisiin. 

Uuden vieraan kielen oppiminen aikuisena on kaksijakoista. Jos oikein opiskelemalla opiskelee sanastoa ja kielioppia, asioiden mieleenpainaminen ja teorian muuntaminen käytännöksi voi tuntua hankalalta. Paljon vaikeammalta kuin alakouluikäisenä, jolloin erilaiset asiat jäivät päähän lähes itsestään ainakin ulkoaopettelun tasolla. Kuulostaako tutulta? 

Oppimista kuitenkin auttaa huomattavasti jos kieltä voi jatkuvasti harjoitella ympäristössä, joka toimii pääasiassa juuri sillä opiskeltavalla kielellä. Vieraskielisessä ympäristössä oppiminen ei myöskään rajoitu ulkoaopetteluun vaan siirtyy seuraaville tasoille, kielen rakenteiden ymmärtämiseen ja opitun soveltamiseen, sekä vielä eteenpäin omaehtoiseen kielen analysointiin ja oivallusten syntymiseen asioita yhdistelemällä ja arvioimalla lopputulosta. (Bloomin taksonomia) 

Mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että jonkinlainen katalyytti olisi tarpeen, jotta minun norjankielentaitoni jatkaisi kehitystään eikä jäisi pyörimään suvantoon. Kirjoitan mielestäni aika hyvin, ja niin sanoo myös saamani palaute. Prepositiot ovat edelleen ajoittain harhateillä, mutta vähitellen alan saada niitäkin kuriin. Periaatteessa norjan kielioppi ei ole mitenkään erikoisen vaikeaa. Käytännössä se, että norjalaisten itsensä kieliopillinen osaaminen saattaa olla horjuvaa, kuitenkin hämmentää ulkomaalaista, joka miettii, mikäköhän näistä kolmesta tarjolla olevasta esimerkkisuorituksesta mahtaa oikeasti olla se kieliopillisesti oikea.

Kirjoittamista useammin törmään haasteisiin puhuessa. Yhtäkkiä jotakin asiaa selittäessäni huomaan, etten tiedä kaikkia tarpeellisia sanoja - tosin nyt osaan jo useimmiten käyttää kiertoilmauksia. Myöskään kielen rakenteita ei ehdi aivan saada kohdalleen puhuessa, kun sanat tipahtelevat suusta joskus täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä. 

Ilmoittauduin äskettäin vapaaehtoiseksi kirjoittamaan lyhyen artikkelin työpaikan nettisivuille. Todennäköisesti kyseessä oli hetkellinen mielenhäiriö, mutta ei siitä sitten enää oikein voinut perääntyä, kun järki alkoi taas toimia. Ja kun minulla kuitenkin oli päässä varsin selkeä ajatus siitä, miten homma hoidetaan, niin kaipa se siitä. Artikkelin kirjoittaminen edellytti haastattelun tekoa, minkä hoidin menneellä viikolla. Se vaikutti menevän ihan hyvin, minä ja haastateltavat ymmärsimme toisiamme, ja sain runsaasti käyttökelpoista materiaalia. 

Äänitin haastattelun, ja äänityksen kuunteleminen olikin sitten, no, sanotaan nyt vaikkapa mielenkiintoista. Muistaakseni en ole koskaan aikaisemmin kuullut itseni puhuvan norjaa, en ainakaan noin paljoa kuin haastattelua tehdessäni. Kieliopillisia virheitä omasta puheestani bongaillessani ihmettelin, miksen osaa puhua oikein, kun kuitenkin helposti kuulen, mitä virheitä teen, ja vieläpä tiedän, miten oikeasti kuuluisi sanoa. 

Aksenttini on selkeästi suomalainen, se ei ollut mikään yllätys. Joidenkin yksittäisten sanojen lievästi sanottuna erikoinen ääntäminen taas ei mene suomalaisuuden piikkiin, sen verran omituiselta ne kuulostivat. Eipä näitä tosiaan itse puhuessaan kuule, eikä kukaan ole edes ystävällisesti puuttunut asiaan.