Keskusteluja matkan varrelta

Äsken Suomessa käydessä ajoimme tavallisesta poiketen vuokra-autolla lentokentältä määränpäähän junalla matkustamisen sijaan. Ajankohta oli myöhäinen, tie suora ja matka pitkä. Siinä oli hyvää aikaa jutella niitä näitä, ja mies inspiroitui pohtimaan Suomen ihmeitä autoilijan näkökulmasta.

Pari kilometriä ajettuamme mies totesi, että autosta puuttuu automaattinen tietullien maksulaite. Norjalaisissa autoissa sellainen yleensä on, jos autolla liikutaan alueella, jossa on paljon tietulleja. Totesin, että Suomessa sellaiselle ei ole tarvetta, kun ei ole tietullejakaan.

Mies katseli kehä kolmosta, ja ihmetteli ääneen, miten tällaisten isojen, hyväkuntoisten teiden rakentaminen sitten oikein Suomessa rahoitetaan, jos autoilijoilta ei peritä maksua tien käytöstä. Verorahoilla, vastasin. On se kumma, mies jatkoi ihmettelyään, että Norjassa hallitus sanoo, että teiden rakentaminen on niin kallista, että tietullit ovat ainoa mahdollisuus niiden rahoittamiseen.

Kehä kolmosella ei lähempänä puolta yötä ollut kovin paljon liikennettä ja kakkostiellä vielä vähemmän. Suora tie olisi inspiroinut miestä painamaan kaasua, mutta nopeusvalvontakameroiden tiheys vaikutti lisääntyneen viime vuosien aikana, siis sen jälkeen kun minä viimeksi olen ajellut kakkostietä säännöllisesti suuntaan tai toiseen. Miestä kamerat alkoivat stressata. Niitähän on täällä enemmän kuin Norjassa, hän manaili. Ja laski norjalaiseen tapaan nopeuden selkeästi alle sallitun nopeuden aina kameran kohdalla, vaikka vakuutin, että kamera ei ota kuvaa kahdeksaakymppiä kulkevasta autosta kahdeksankympin alueella, ei edes vaikka mittari näyttäisi pienen inan ylikin.

Koska matkaa oli edessä reilusti, ja puoliyö lähestyi, ehdotin miehelle, että pysähdytään ostamaan jotain pientä syömistä ennen kuin huoltoasemat menevät kiinni klo 24. Puolenyön jälkeen ensimmäinen koko yön auki oleva paikka tien varrella olisi vasta Forssassa. Mies ihmetteli, mikseivät huoltoasemat ole auki koko yötä niinkuin Norjassa. Eivätkö suomalaiset käy huoltoasemalla ostamassa makkaraa yöpalaksi? Arvelin, että eivät.

Köröttelimme kuitenkin Forssaan asti, jokaisen peltipoliisin kohdalla hidastaen, ennen kuin pidimme tauon. Autokeitaalla oli nuorisoa jonoksi asti. Mitä ne täällä tekevät ja vielä tähän aikaan, taivasteli mies. Näyttävät syövän hampurilaisia (huom! ei makkaraa), totesin minä.

Matka jatkui. Suora tie oli miehen mielestä vähän tylsä ajaa. Norjalaisissa teissä on mutkia.

Varalaskupaikka herätti myös kysymyksiä. Käytetäänkö sitä? Olettaisin, että ilmavoimat pitää tässä satunnaisesti harjoituksia, koska tämä nimenomainen varalaskupaikka on suhteellisen uusi ja hyväkuntoinen. Mitä liikenteelle sitten tapahtuu, kun tie on suljettu? Tuossa vieressä menee pienempi tie, joka on silloin yleisen liikenteen käytössä. Mutta eikö tällaisen paikan pitäisi olla salainen? No, eipä tämän olemassaolo ole mikään salaisuus - yleinen tie, molemmissa päissä vielä merkit kertomassa, mistä on kyse.

Kun vihdoin käännyimme pois valtatieltä, miehen suuntavaisto petti välittömästi. Niin käy aina, joka ikinen kerta, kun olemme tällä tasaisen maaston alueella. Miehen mukaan hänen on aivan mahdotonta tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, kun missään ei näy vuoria, jotka voisi ottaa kiintopisteeksi. Kierros liikenneympyrässä tai mutka tiessä ja mies on täysin eksyksissä. Mielenkiintoista on se, että jos mies yrittää arvata oikeaa suuntaa, arvaus heittää useimmiten 180 astetta.

Yksi bonushuomio löytyi muualta kuin maantieltä. Kyläilimme paikassa, jossa on keittiössä vanha leivinuuni. Mies kertoi jälkeenpäin, ettei ole koskaan ennen nähnyt sellaista. Nerokas keksintö, hän ihaili, uuni joka varaa lämpöä ja lämmittää koko taloa pitkään. Mitäs vanhoissa norjalaistaloissa sitten on, ihmettelin minä puolestani. Valurautainen hella, vastasi mies. Onpas erikoista.