Norjan itärajalla

Kirkenesin nähtävyydet ovat rajalliset, ja kun kerran noin kauas oli kerrankin päästy ja käytössä oli auto, kävimme ihmettelemässä maisemia pitkin Norjan itärajaa. 

Venäjän rajan läheisyydessä on laitonta ottaa kuvia, joissa näkyy Venäjän puolella olevia rakennelmia, joten sellaisia on näistä kuvista turha etsiä. Jos olisi rikkonut lakia, kuvista voisi bongata kaikenlaista. Norjan ja Venäjän raja ei ole kovin pitkä, vain runsas sata kilometriä, mutta ilmeisesti sitäkin paremmin valvottu. Ajellessamme rajan läheisyydessä - tuolla alueella liikkuessa raja on aina lähellä - panimme merkille, että Norjan puolustusvoimat näytti olevan hyvinkin näkyvästi läsnä, ja joka toisen puskan takana oli meneillään jonkinlaista sotilaalliseksi luokiteltavaa toimintaa. 

Paikallisten ihmisten suhde rajan takaisiin naapureihin vaikutti olevan ongelmattomampi. Alueen asukkailla on viisumin korvaava todistus, jolla pääsee pistäytymään Venäjän puolella ostoksilla. Anoppi kertoi käyvänsä silloin tällöin Nikkelin kaupungissa, jossa esimerkiksi vaatteet ja kosmetiikka maksavat murto-osan Norjan hinnoista vastaavista tuotteista. Kuulemma tavarastakaan ei ole siellä puutetta, vaan kaupat ovat täynnä. 

Yhtenä päivänä ajoimme Kirkenesistä itään, Grense Jakobselviin, joka sijaitsee Barentsinmeren rannalla. Venäjä on näköetäisyydellä joen toisella puolella. Kylässä ei ole enää ympärivuotisia asukkaita, vaan viimeinen on kuollut pari vuotta sitten, kertoi anoppi. 

Paikka on aika karun näköinen, kallioita ja hiekkaa, ruohoja ja varpuja, suojaisemmissa paikoissa pensaita ja kitukasvuisia puita. Panin merkille, että joka mökin pihassa kasvoi raparperia, jopa useampikin puska. Marjapensaat tuskin menestyisivät näin lähellä kylmää merta, mutta raparperi on vaatimattomampi. Silti täälläkin on joskus ollut niin paljon asukkaita, että lapsia varten on pitänyt rakentaa koulu. 

Mies kävi uittamassa jälkikasvunsa jääkylmässä Barentsinmeressä. Tästä viikonloppulapsi tarvitsi kuvan todisteeksi, koska muuten kaverit Etelä-Norjassa eivät usko. Minä jätin uimisen väliin ja tyydyin kokeilemaan vettä sormilla. Oli se kylmää, ja bonuksena oli sade ja viima.

Todisteita entisten aikojen asutuksesta löytyi myös hautausmaalta. Siellä oli sulassa sovussa niin norjalaisia kuin venäläisiä nimiä. 

1860-luvulla rakennettu Oscar II:n kappeli ei aikoinaan palvellut ainoastaan kyläläisten uskonnollisia tarpeita, vaan se oli myös poliittinen kannanotto. Norja kuului tuohon aikaan Ruotsin hallintaan, ja kuningas teki hallintonsa näkyväksi rakennuttamalla kivikirkon Venäjän rajan tuntumaan.

Toisena päivänä suuntasimme Kirkenesistä etelään, Pasvikiin (suom. Paatsjoki), joka on Norja perimmäinen kolkka, kapea kaistale Suomen ja Venäjän välissä. Tien alussa oli kyltti hannunvaakunoineen ja teksti "Norjan huonoin tie", mistä päättelin, että pohjoisnorjalainen huumori saattaa olla hieman erilaista kuin etelänorjalainen. Olihan se tie paikoitellen melko kuoppainen päällysteestä huolimatta muttei Norjan mittakaavassa kuitenkaan ennennäkemätön. 

Hetken matkaa kohti Pasvikia ajeltuamme takapenkiltä kuului kiljaisu. Viikonloppulapsen kännykkään oli tullut viesti, jossa operaattori toivotti tervetulleeksi Venäjälle ja informoi puheluhinnoista. Lapsi huolestui, että emme kai me nyt vaan ole eksyneet väärälle puolelle rajaa. Hetken päästä minun kännykkäni kilahti, kun sain tervetuloa Ruotsiin -viestin. Se vähän hämmästytti, kun Ruotsiin on Pasvikista kuitenkin aikamoinen matka. 

Pasvikin laakso osoittautui huomattavasti Kirkenesiä rehevämmäksi. Poikkesimme ihailemassa myös kansallispuiston näkymiä, mutta viikonloppulapsen pettymykseksi emme nähneet yhtään karhua, vaikka alueen karhutiheys on suuri. 

Kirkenesistä Pasvikin tien loppuun on noin sata kilometriä, ja tämä on ainoa tie alueelle. Matkan varrella näkyi muutama maatalo ja runsaasti lehmiä - jostain syystä täällä päin ei näkynyt ainuttakaan lammasta, kuten muualla Norjassa - jokunen leirintäalue ja jopa pari pientä asutuskeskittymää. Kun ollaan näin kaukana sivistyksen rintamailta ja asukastiheys on oletettavasti hyvin pieni, tien varrella havaitut kauppapuutarha ja varsinkin ravirata saivat minut kohottelemaan kulmiani. 

Tie pieneni entisestään loppua kohden, ja sen päätepisteestä, keskeltä ei mitään, löytyi vielä yksi yllätys, poliisiasema. Nyrudin poliisiasemalla ei ole sentään enää jatkuvaa miehitystä. Tuskin täällä korvessa muutenkaan on ollut kovin paljon tarvetta poliisille, vaan tämänkin aseman funktio on tainnut olla lähinnä lipun näyttäminen rajan läheisyydessä.