 |
| Gunnar Sønstebyä haastatellaan Max Manus -elokuvan kuvausten aikaan. (kuva) |
Saksalaismiehityksen vuosina Sønsteby oli keskeinen toimija Oslossa toimineessa sabotaasiryhmässä, joka teki mm. useita miehittäjän toimintaa vastaan suunnattuja räjäytyksiä ja ryöstöjä. Hän toimi erilaisilla peitenimillä ja onnistui välttämään pidätyksen koko sodan ajan, eikä saksalaisille selvinnyt hänen oikea henkilöllisyytensä ennen kuin aivan sodan lopussa.
Norjan vastarintaliike oli miehityksen aikana varsin aktiivinen ja onnistui haittaamaan miehittäjän toimintaa monilla onnistuneilla sabotaasi-iskuilla, mutta saksalaisten vetäytymistä se ei saanut aikaan. Kuningas oli paennut miehittäjiä Englantiin ja sinne kulki erilaisia kiertoteitä myös monen nuoren miehen tie. Englannissa norjalaiset saivat koulutusta vastarintatoimintaan, ja paluu kotimaahan tapahtui laskuvarjolla.
Toinen tunnettu vastarintamies oli myös Oslossa toiminut Max Manus. Hänen nimeään kantava elokuva (2008) kertoo vastarintamiehistä ja siinä vilahtaa myös Gunnar Sønsteby.
Gunnar Sønstebyn kuolema on saanut paljon huomiota tiedotusvälineissä, joissa on käsitelty hänen ansioitaan ja merkitystään. Myös Facebookissa näkyi myös kuolemansa huomioineita, mutta vielä enemmän niitä, jotka eivät sitä maininneet mitenkään. Kansallissankarin kuolema ei kosketa henkilökohtaisesti nuorempaa polvea, jolle sota-aika on kaukaista menneisyyttä. Varmasti näitä asioita käsitellään edelleen koulussa historiantunneilla, mutta miten niiden merkityksen kokee esimerkiksi toisen polven maahanmuuttajanuori, jonka perhe on tullut Norjaan jostain todella kaukaa? Vanhempien tai isovanhempien omien kokemusten kuunteleminen tuo historian lähemmäs ja tekee siitä konkreettisempaa kuin samojen asioiden, mutta yleisemmällä tasolla, lukeminen historiankirjasta.
Eikä historia ylipäätään kiinnosta kaikkia niin paljon, että edes historiallisesti merkittävän henkilön kuolema aiheuttaa sen kummempaa asian pohtimista. Tuskin minäkään olisin tähän uutiseen kiinnittänyt erityistä huomiota, jos en olisi hiukan keskimääräistä kiinnostuneempi historiasta ja jos en olisi kuullut Gunnar Sønstebystä ennenkin.
Missä vaiheessa toisen maailmansodan ja miehitysajan historiasta tulee norjalaisille vain menneisyyden tarinoita, jotka eivät enää kosketa itseä. Ne ovat ehkä mielenkiintoisia lukea, mutta ajallinen ja jopa kulttuurinen etäisyys on jo liian pitkä eläytymiselle. Kansallissankarit jäävät kansakunnan muistiin vain, jos heitä muistellaan aktiivisesti. Mietipä vaikkapa merkittäviä henkilöitä Suomen historiasta. Kuinka monta nimeä tulee mieleen heti, ilman miettimistä? Entä muistatko saman tien myös, miksi nämä henkilöt ovat niin merkittäviä?
Gunnar Sønsteby on varmasti henkilö, jonka muistoa pyritään pitämään yllä. Mutta epäilen, että vuonna 1996 kuollut Max Manus on monelle jo ensisijaisesti elokuvan päähenkilö.
Elokuva "Max Manus" kannattaa kyllä katsoa. Se on ihan näkemisen arvoinen.
Lehdet ovat tosiaan ollut taynna tata aihetta. Kiitos kun kiteytit historian minulle:)
VastaaPoistaTämä oli tosiaan hyvä historian oppitunti, kiitoksia! Tuo Max Manus taisi olla ensimmäinen norjalainen leffa minkä näin, ja tykkäsin kyllä kovasti.
VastaaPoistaMinulle Sønsteby saisi rauhassa olla osa historiaa. Hieman vaikuttaa liioitellulta tämä norjalle tyypillinen sankareiden yli-ihannointi.Islannissa on havaittavissa samaa, mutta siellä hallitaan itseironia paremmin. 14 sivun ylistys sotasankarille maan ykköslehdessä alkaa olla yläkanttiin. Mutta ehkä näinkin nuori itsenäisyys tarvitsee palvottavansa urheilun ja naparetkeilyn lisäksi myös sotatöissä. Varsinkin kun vastapainoksi on sitten koko 1900-luvun ajan ja oikeastaan jo viikinkiaikana pullahtanut maanpettureita:Quisling,Hamsun, Treholt ja Breivik.Minusta vähempi sankaritouhotus riittäisi. Vastarintamiehiä ja muita vapaan Norjan puolesta taistelleita yhtään vähättelemättä.
VastaaPoistaSønstebyn tapauksessa en myöskään tykännyt vanhan miehen vetämistä Norjan nykyisten ulkomailla tapahtuvien, joskus kritisoitujenkin sotilasoperaatioiden pr henkilöksi. Sotatoimia voidaan harjoittaa vähemmälläkin markkoinoinnilla.
Itseironia ei tosiaan taida olla norjalaisten vahvoja puolia, mutta sankarikultti sen sijaan elää ja voi hyvin, nationalismista puhumattakaan. Olivathan vastarintamiehet aikansa sankareita ja hienoa Norjalle ja norjalaisille, että tekivät mitä tekivät, mutta jostakin syystä suuri osa siitä porukasta näyttää jääneen täysin parin "tähden" varjoon.
PoistaNäin Sønstebyn pari vuotta sitten istumassa kirjakaupan ovenpielessä näytillä. Hänen kirjastaan taisi silloin ilmestyä uusi painos. Nimmarinpyytäjiä ei ollut lähellekään tungokseksi asti. Lähinnä tuli mieleeni kysymys, että miksi vanhaa miestä istutetaan tuossa käytävällä.