Tarkoitus pyhittää keinot

Olin eilen illalla oslolaisessa pubissa. Mainitsemisen arvoiseksi asian tekee se, että kyseessä oli lønningspils - selkokielellä ajanviettoa työkavereiden kanssa. Ja se, että lähdin mukaan täysin itsekkäistä syistä ja omaa etuani tavoitellen.

Töissä ei kauheasti tule harrastettua sosiaalista jutustelua, kun kaikki istuvat tiukasti työnsä ääressä valtaosan päivästä. Esimiehenkään kanssa en ole kolmen kuukauden aikana oikeastaan puhunut muusta kuin työasioista. Siispä arvelin, että tämä olisi sopiva tilaisuus hiukan tehdä itseäni tykö ja vilauttaa sitä sosiaalista puoltani.

Ne, jotka minut tuntevat, ovat mahdollisesti aikojen saatossa huomanneet, etten ole mitenkään erityisen ekstrovertti tapaus. Mieluiten avaan suuni silloin, kun on jotain sanottavaa. Mieluiten avaan suuni - edelleen - jollakin muulla kielellä kuin norjaksi.

Ennen kaupungille lähtöä totesin miehelle, että tästä tulee varmaan tosi tylsä ilta, ja mietin kuinka aikaisin kehtaan lähteä kotiin antamatta itsestäni liian outoa kuvaa. Ei oikein napannut baari-ilta työkavereiden kanssa, mutta päätin yrittää kestää ainakin pari tuntia vaikka sitten hammasta purren.

Sosiaalinen jutustelu esimiehen kanssa osoittautui oikein hyväksi ajatukseksi. Minä kun olen rekryfirman värväämä ja toistaiseksi myös sen työllistämä, eikä varsinainen työnantaja edes haastatellut minua töihin ottaessaan. Eilen sitten käytiin läpi, kuka minä oikeastaan olen. Koulutusta ja työkokemusta ja viihtymistä töissä ja muuta triviaalitietoa.

Ja sitten päästinkin itse asiaan. Ainakin minun näkökulmastani. Kuinka kauan arvelen, että olisin töissä tässä paikassa? Kysymys on olennainen sen kannalta, että rekryfirma ei pidä minua kirjoillaan iän kaiken vaan varsinaisen työnantajan pitäisi jossain vaiheessa vakinaistaa minut - jos katsoo sen aiheellisesti. Ja eihän sellaista ihmistä kannata vakinaistaa, joka saman tien lähtee pois.

Siinä sitten vastailin kieli keskellä suuta, että kyllähän minä varmaan tässä jonkin aikaa pysyn, kun kielitaidon pitää kehittyä ennen vaativampien töiden saamista. Rekryfirman konsultti oli onneksi jo alussa tehnyt tiettäväksi, että olen hieman ylipätevä työhön, mutta tämä on minulle tässä vaiheessa sopiva astinlauta. Sitä ei tarvinnut enää perustella.

Toivottavasti osasin sorvata vastaukseni oikean kuuloisiksi ja illan loppusaldo tältä osin päätyy plussalle. Eikä se sitten muutenkaan ollut niin tylsä ilta kuin etukäteen pelkäsin.

Sosiaalinen jutustelu norjaksi meluisassa ympäristössä ei ole ihan siitä helpoimmasta päästä. Pitää pinnistellä kuullakseen ja ymmärtääkseen ja sitten vielä itse yrittää tuottaa ymmärrettävää puhetta. Small talk on paljon vaikeampi laji kuin konkreettisista työasioista puhuminen.

Töissä puhun lähes päivittäin talouspäällikön kanssa rahasta - maksuista, palautuksista, arvonlisäverosta, suomalaisten debit-korttien kelpaamattomuudesta työnantajan hyväksymiksi maksuvälineiksi ynnä muusta. Ja ymmärrän aivan hyvin, mitä minulle sanotaan. Mutta auta armias, jos sama ihminen päättää ryhtyä juttelemaan niitä näitä, niin meikäläisen ymmärryksen taso romahtaa välittömästi. Ja vielä enemmän, kun jutustelupaikkana on se meluisa pubi.

Esimiehen kanssa jutellessa arvioitiin myös norjankielentaitoani. Totesin ääneen, että talouspäällikön puhetta on vähän vaikea ymmärtää. Esimies oli ihmeissään, koska hän kuulemma puhuu ihan samaa paikallista murretta, mutta häntä ymmärrän paljon paremmin. Sitten sanoin, että parhaiten töissä ymmärrän graafista suunnittelijaa, noin 95-prosenttisesti. Sitä esimies ihmetteli vielä enemmän, kun tämä kuulemma puhuu Bergenin murretta.

En ole ihan varma, mutta ilmeisesti Bergenin murteen pitäisi olla hankalampaa kuin Oslon murteen.